Ei tuhlata bittejä sanoihin
Ei tuhlata bittejä sanoihin
Sisareni kuuli taannoin Bulgarian-matkalta palatessaan asiallisen suomalaisen keskustelun lentokoneessa. Kone oli vielä kentällä, ja matkustajat etsivät paikkojaan. Muuan nainen havaitsi, että hänen paikallaan istui jo joku mies.
Nainen: ”Toi on mun paikka.”
Mies: ”Paskan marjat. Persettä penkkiin vaan.”
Nainen: ”Sun perse on mun penkissä.”
Mies: ”Ai jaa.” (Viimeistä repliikkiä lausuessaan mies vääntäytyi ylös penkistä ja hakeutui omalle paikalleen.)
Matkailijoiden välinen dialogi oli malliesimerkki pelkistetystä suomalaisesta vuorovaikutuksesta, jossa keskitytään pelkkään jämerään informaation vaihtoon. Voi vain kuvitella, millaisen määrän sanoja, tervehdyksiä, anteeksipyyntöjä, huudahduksia, pahoitteluja, kiitoksia ja ties mitä jonninjoutavia tunneilmaisuja esimerkiksi ranskalaiset tai britit olisivat samassa tilanteessa tarvinneet. Mutta emme me. Persettä penkkiin vaan, ja sitten turpa rullalle ja rulla taskuun.
Tieto- ja viestintätekniikkaa käytettäessä suomalainen ilmaisu on, jos mahdollista, vielä niukempaa. Bittejä säästetään etenkin tervehdyksissä, puhutteluissa, johdantovirkkeissä ja semmoisissa rimssuissa, joita ennen vanhaan kirjoitettiin kirjeiden perään – niin kuin vaikka ”terveisin” tai ”hyvän syksyn toivotuksin se-ja-se”.
Saan jatkuvasti sähköposteja minulle tuntemattomilta ihmisiltä, jotka jaksavat kirjoittaa puolimetrisiä sähköposteja mutta eivät jaksaa kuorruttaa niitä tervehdyksellä, puhuttelulla tai edes allekirjoituksella. Kirjoittajan nimihän näkyy yleensä jo hänen osoitteestaan, joten mitäpä sitä toistelemaan.
Ilmiö on sama kuin puhelimessa: jos soittaja tietää, että hänen nimensä näkyy puhelun vastaanottajan ruudulla, hän nykyään menee usein suoraan asiaansa – tai liukuu siihen täytesanoilla: ”No tota, mä nyt soitan siitä mitä eilen puhuttiin…” tai ”No niin terve, niinku, oisko sulla nyt aikaa jutella …” Se, että soittaja ei sano nimeään, on minusta kuitenkin jollain tapaa kiusallista.
Muutamat tuttavani puolestaan pitävät huvittavana sitä, että vastaan äidillenikin ”Korhonen”. Mutta se kuuluu puhelunaloitusrituaaliimme! Se on tärkeä vaihe puhelussa, vaikka kyse ei todellakaan ole siitä, että osapuolten tarvitsisi esittäytyä toisilleen. Sitä paitsi äiti kuulemma kuulee vastaamisäänestäni, voinko puhua vai en, ja osaa sen perusteella tarvittaessa siirtyä jo seuraavaan vaiheeseen: ”Sulla taitaa nyt olla kiire, soitellaan myöhemmin.”
Olemme tekstiviestikansaa kenties juuri siksi, että tekstarissa on varsin asiallista mennä suoraan asiaan. Allekirjoitus tosin tekisi tekstareissakin terää silloin, kun lähettäjä on vastaanottajalle jokseenkin tai melko tuntematon eikä viestin sisällöstä voi päätellä asiaa. ”Ehdotuksesi ok” on viesti, joka tyhjästä, yllätyksenä ja pyytämättä ilmestyessään saa vastaanottajan miettimään, minä päivänä hän onkaan tullut ehdottaneeksi kenelle ja mitä.
Yleensä raahaudun näissä tilanteissa suoraan Finderiin – minäkin säästän bittejä enkä jaksa ryhtyä tiedustelemaan lähettäjältä, kuka hän mahtaa olla. Vaikka voisihan senkin tehdä niukkasanaisesti: ”Kuka?” tai vielä paremmin ”häh”.
Muuan ystäväni pitää tapanaan kuitata saamansa tekstiviestit vastaviestillä ”ok”. Hänen puolisonsa tai kukaan muukaan ei saa häneltä tämän hersyvämpiä viestejä, eikä ole odotettavissa, että hän tästä juuri lörpöttelevämmäksi muuttuisi. Siksi olemme päätyneet kannustamaan häntä valitulla linjalla. Pelkkä ”o” riittää, koska näin on nyt erikseen sovittu.
Mutta kun valtavirta lähettelee niukkasanaisia, tylysti alkavia ja töksähtäen päättyviä viestejä eri tekniikoilla, joukosta on helppo erottua. Pitkäaikainen kollegani on kehittänyt suorastaan taiteen siitä, miten hänen joka ainoassa viestissään on sekä puhuttelu että allekirjoitus, usein vielä terveiset ja jokin huomaavainen kysymys siitä, mitä viestin vastaanottajalle kuuluu. Hän on perustellut toimintatapaansa sillä, että se on paitsi normaalia ihmisen käyttäytymistä, myös yksinkertaista ja toimivaa viestintää: hänelle vastataan ja asiat hoituvat.
Samalta kollegalta olen muuten oppinut myös, että kiukuttaviin, typeriin ja ääliömäisiin viesteihin saa vastata vasta, kun oma kiukku on turvallisesti laantunut – ja tervehdykset ja puhuttelut kuuluvat näissäkin viesteissä asiaan.
Tämän kolumnin loppuun sopii nyt lehtitekstiin normaalisti kelpaamaton loppulause: Kiitos, rakas armas lukija, kun olet tämänkin jutun lukenut; kunnioittavin, sydämellisin, lämpimin ja iloisin syysterveisin, Johanna.
