Viimeiseen savuun

Sähköisiä medioita pidetään Suomessa arvossaan ainakin sen perusteella, miten valtiovalta takaa tv-lähetykset ja nettiyhteydet kaikille siitä riippumatta, missä Suomen kolkassa ihmiset sattuvat asumaan.

Lain velvoittamana ensin Yleisradio ja sittemmin Digita ovat investoineet suuria summia apulähettimiin ja heijastimiin, jotta tv-lähetykset näkyisivät vihoviimeisen tunturilaakson viimeisessä savussa asti.

Sama toistuu laajakaistayhteyksiä rakennettaessa. Yleispalveluvelvoitteen mukaan operaattoreiden on ensi vuoden heinäkuuhun mennessä tarjottava jokaiseen suomalaiseen kotiin vähintään yhden megan nettiyhteyttä, eli 3g-kentän on katettava koko maa – edellyttäen, että mokkulat oikeasti kirivät mainostettuun yhden megan nopeuteen.

Yksi mega on kuitenkin vain välivaihe, sillä kuuden vuoden kuluttua enintään kahden kilometrin päästä jokaisesta suomalaisesta kodista pitäisi lain voimalla ja valtion, kuntien ja EU:n tuella löytyä 100-megainen nettiyhteys. Vuonna 2015 esimerkiksi Raittijärven kylään Enontekiön Yliperällä pitäisi siis päästä paitsi pitkospuita myös laajakaistaa pitkin.

Kattavista tietoliikenneyhteyksistä on tullut keskeinen osa kansallista ja paikallista kilpailukykyä. Suomalaiset ostavat netissä mausteita Sri Lankasta ja onkimatoja Ruotsista, mutta mitenkäs kaupittelet savolaisia ruiskukkoja Kanadan suomalaisille, jos vanha puhelinkaapeli on keritty rullalle ja mokkulakin pätkii.

Huoli nettiyhteyksien tulevaisuudesta on maaseudulla aito. Ilman nopeita yhteyksiä lypsyrobotin utareenpaikannuslaserin softapäivitykset jäävät langoille, eikä harvesterin ohjaustietokoneen virustorjunta pysy ajan tasalla.

Kyse on myös tasa-arvosta. Kun yksityiset ja julkiset palvelut siirtyvät tietoverkkoihin, osa ihmisistä uhkaa jäädä palveluiden ulkopuolelle. Laskut jäävät jo nyt maksamatta ja kirjastokirjat uusimatta, jos verkkoyhteydet eivät toimi.

Ehdoton tasa-arvovaatimus voi kuitenkin myös jarruttaa uusien sähköisten palveluiden leviämistä. Helposti käy niin, että jos jotain uutta palvelua ei pystytä tarjoamaan heti kaikille koko maassa, sitä ei oteta käyttöön myöskään siellä, missä se olisi mahdollista.

Esimerkiksi esitys uudeksi maksupalvelulaiksi on herättänyt huolta ikäihmisten ja kyläkeskusten ulkopuolella asuvien pankkipalveluiden tulevaisuudesta. Esitys kun mahdollistaisi aivan uudentyyppisten sähköisten maksupalveluiden käyttöönoton siellä, missä kaistaa ja kenttää löytyy.

Suma seisoo, kun kukaan ei uskalla lähteä ensimmäisenä liikkeelle. Kaikissa maissa ei olla yhtä pidättyväisiä, ja uutta syntyy. Esimerkiksi Ruandassa on otettu käyttöön mobiileja maksupalveluita, jotka korvaavat suurelta osin perinteiset pankkipalvelut, jopa käteisen rahan. Mutta miksi uudet mobiilipalvelut tulevat Ruandasta eivätkä Suomesta? Miksi mobiilipankin käyttö onnistuu savimajassa mutta ei rintamamiestalossa?

Mihin Suomesta on kadonnut se teknologinen rohkeus, jolla maatilat vain vuosikymmen sitten verkotettiin? Harva Suomessa edes tietää, että maanviljelijät olivat ensimmäinen suomalainen ammattikunta, joka oli sataprosenttisesti verkossa! Syynä olivat nettiin luodut sähköiset palvelut, jotka säästivät viljelijöiden aikaa ja helpottivat asiointia viranomaisten kanssa. Nyt pitäisi uskaltaa tehdä yhtä mittava satsaus myös muihin sähköisiin palveluihin. Kun palvelut ja verkkoyhteydet ovat olemassa, ihmiset kyllä löytävät ne.

Sähköisten palveluiden ja toimintatapojen kehittämistä jarruttaa sinänsä hyvin perusteltu huoli ihmisistä, jotka eivät osaa, pysty tai halua käyttää tietokoneita ja kännyköitä.

Edes kuntien sähköisistä palveluista päättävät kunnanvaltuustot, kunnanhallitukset ja lautakunnat eivät ole useimmissa kunnissa pystyneet luopumaan paperisista esityslistoista ja pöytäkirjoista, koska aina löytyy joku, joka ei suostu koskemaan tietokoneeseen.

Esimerkiksi itseään mielellään eEspooksi kutsuvassa Nokian pääkonttorikaupungissa lähettiautot suhaavat joka viikko kaupunkia ristiin rastiin ja jakelevat tonneittain paperia luottamushenkilöiden postilaatikoihin. Rahaa, dieseliä ja paperia kuluu, ja ympäristö kiittää. Yhä useampi valtuutettu kuitenkin heittää paperinivaskat postilaatikosta suoraan paperinkeräysastiaan ja lukee esityslistat mieluummin verkosta.

Odotan kärsimättömänä sitä päivää, kun minä voin puolestani hyvällä omallatunnolla kieltäytyä koskemasta paperisiin asiakirjoihin ja vaatia itselleni sähköisiä esityslistoja ja sähköisiä palveluita!