Kuitua kaikille?
Kuitua kaikille?
Liikenne- ja viestintäministeriössä on innostuttu valokuidusta. Ministeri Suvi Lindén kutsui syyskuun tiedotustilaisuudessa ”historialliseksi” suunnitelmaa, jonka myötä huippunopean netin pitäisi tulla viiden vuoden kuluessa käytännössä kaikkien ulottuville.
Kuitupohjaisen verkon ulkopuolelle jäisi lopulta vain muutama tuhat kotitaloutta, joilta kansliapäällikkö Harri Pursiaisen mukaan puuttuvat monet muutkin palvelut. Vähintään megabitin langatonta nettiä luvataan toki heillekin.
Mihin 100 megabitin yhteyksiä sitten yleispalveluna oikein tarvitaan? Tällä hetkellä niitä on saatavana suurimmissa asutuskeskuksissa, ja todennäköisesti niiden yleisin yksityiskäyttö on elokuvien ja musiikin usein laiton imurointi vertaisverkoista.
Waretuksen tukeminen ei kuitenkaan sovi hallituksen asialistalle, joten Lindénkin puhuu mieluummin esimerkiksi iptv:stä ja visioi, että reilun kymmenen vuoden kuluttua maanpäällistä televisioverkkoa ei ehkä tarvita lainkaan. Iptv on erinomainen tapa tuoda lisää televisiokanavia katsojien ulottuville, mutta se yleistyy aikanaan markkinavetoisesti ilman viranomaistoimiakin.
Siinä LVM on oikeilla jäljillä, että laajakaista ei todellakaan ole enää vain viihdettä varten. Valtion ja kuntien palvelut siirtyvät kiihtyvällä vauhdilla verkkoon, jossa yksityisen sektorin palvelut ovat olleet jo vuosia. Virtuaalinen pankki, verottaja tai vakuutusyhtiö on silti edelleen liian monen suomalaisen ulottumattomissa siitä yksinkertaisesta syystä, että heillä ei ole käyttökelpoista nettiyhteyttä lainkaan.
Verkon ulkopuolella oleville talouksille tärkein palvelu juuri nyt olisi kohtuuhintainen ja luotettavasti toimiva kiinteä nettiyhteys, vaikka vähän hitaampikin. Sellaisten myyminen etenkään haja-asutusalueille ei kuitenkaan voisi operaattoreita vähempää kiinnostaa. Perusputkien kanssa puuhastelu ei myöskään tuntune poliitikosta kovin mediaseksikkäältä.
Valtio ilmoittaa olevansa valmis viiden vuoden kuluttua tuomaan 100 megabitin netin niiden noin viiden prosentin osan kotitalouksista ulottuville, joille ”markkinavoimat” eivät sitä siihen mennessä ole järjestäneet. Silloinkin verkko tosin ulottuu vain niin sanotun last milen eri parin kilometrin päähän. Kaivinkone on edelleen tilattava itse tai yhdessä naapurin kanssa.
Operaattoreiden vetkutteluun ja ahneuteen kyllästyneillä ministereillä näyttää olevan vaalien alla poliittista tahtoa potkia lisää vauhtia tietoliikennestrategiansa toteuttamiseen. Tämä on hyvä asia, mutta ensisijainen ongelma ei ole nettiyhteyksien nopeus, vaan niiden saatavuus ja hinta. Jos on varaa luvata kuitu kaikille viiden vuoden kuluttua, kohtuuhintaisen peruspalvelun takaamisen tässä ja nyt ei luulisi olevan temppu eikä mikään.
