Sosiaalinen eläin
Sosiaalinen eläin
Ihminen on sosiaalinen eläin. Meillä on sisäänrakennettu tarve muodostaa erilaisia yhteisöjä, ja meidän identiteettimme rakentuu sen mukaan, mihin ammattikuntaan, perheeseen, sosiaaliluokkaan, kansaan – mihin laumaan me kuulumme.
Meidän sosiaaliset suhteemme ja taitomme ovat henkilökohtaista sosiaalista pääomaa, jonka varassa me toimimme yhteisömme jäseninä. Ja tietoyhteiskunnan verkostoissa toimiminen kehittää ja edellyttää meiltä aivan uudenlaista sosiaalista pääomaa.
Viestinnän murrokset ovat aina muuttaneet tapoja, joilla ihmiset muodostavat yhteisöjä ja yhteiskuntia. Esimerkiksi kaupunkikulttuurien logistiikka olisi ollut mahdotonta ilman kirjoitustaitoa. Moni vertaa tietoyhteiskunnan syntyä teollistumiseen, mutta ehkä parempi vertauskohta olisi sittenkin kirjapainon keksiminen, viestinnän muuttuminen käsityöstä teollisuudeksi.
Ihmisten henkilökohtaiset lähiverkostot tiivistyvät, kun yhteyttä pidetään yllä jatkuvasti. Kun puhelin tai tietokone pannaan päälle, käyttäjä näkee heti, ketkä kaikki ovat linjoilla, missä he ovat ja mitä tekevät. Perheenjäsenten, ystävien ja työtoverien elämää voi seurata reaaliajassa. Laitteiden sulkemista, oman virtuaaliheimon näköpiiristä katoamista, onkin alettu vähitellen pitää suorastaan sopimattomana.
Facebook, Jaiku ja Twitter ovat kuitenkin vasta alkua, vaikka niidenkin avulla voi jo nyt seurata ystävien parisuhteiden kehittymistä päivä päivältä tai vaikka hissiin juuttumista minuutti minuutilta. Järjestelmien integroituessa meidän ei tarvitse edes itse omin käsin kirjoittaa ja kuvata kaikkea, vaan esimerkiksi sijaintitietomme välittyvät ystävien näyttöruuduille automaattisesti.
Kaikki eivät tietenkään halua edes ystävien tai perheenjäsenten tietävän, missä gps-koordinaateissa he juuri nyt sijaitsevat. Mutta entä jos esimerkiksi sijainnin julkaisemisesta tulee sosiaalinen normi? Jos omien tietojen panttaamista aletaan pitää epäsosiaalisena käytöksenä? Jo nyt viestinnän sosiaaliset normit ovat muuttuneet rajusti: Ihmiset avautuvat netissä asioista, joita ennen pidettiin yksityisinä, ja kännykän sulkemista pariksi tunniksi joutuu selittelemään.
Henkilökohtaisen lähiverkoston lisäksi yhteyttä pidetään myös yhä laajempaan joukkoon muita ihmisiä. Samoin ajattelevien, samoista asioista kiinnostuneiden ihmisten on helppo löytää toisensa internetissä ja luoda globaaleja samanmielisten yhteisöjä. Esimerkiksi japanilaisen nuorisokulttuurin harrastajia oli aluksi vain siellä täällä, mutta internetissä he saattoivat pitää yhteyttä, ja pian mukaan liittyi yhä lisää nuoria eri maista.
Tietoverkoissa ei ole yhtä totuutta tai todellisuutta. Jokaiselle ennakkoluulolle ja vainoharhalle löytyy vahvistusta. Jokainen voi valita mediatulvasta vain omia mielipiteitä vahvistavat tietolähteet. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Fox-kanavan katsojien mielestä Irakissa oli joukkotuhoaseita ja Irakin johto veljeili Bin Ladenin kanssa. Sen sijaan CNN-kanavan mukaan joukkotuhoaseita ei löytynyt, ei myöskään todisteita Al Queida -yhteyksistä. Ei ihme, ettei yhteistä näkemystä Irakin sodasta tahdo löytyä.
Tiedon saatavuutta ja yhteisöjen syntyä helpottaessaan internet on nurinkurisesti johtanut ristiriitojen kärjistymiseen. Al Queida on ääriesimerkki yhteisten arvojen varaan rakentuvasta verkostoyhteisöstä, globaalista heimosta, joka pitää yhteyttä tietoverkkojen avulla ja levittää netissä omaa maailmankuvaansa muille samalla tavalla ajatteleville. Ja julistaa tuhoavansa kaikki eri tavalla ajattelevat.
Viestinnän vallankumous on johtanut myös oikeisiin vallankumouksiin. Kun vanhuskenraalien juntta yritti Moskovassa vuonna 1991 säilyttää neuvostovallan, sotilaat ottivat valvontaansa radioasemat ja puhelinkeskukset, mutta kukaan ei ollut kertonut heille internetistä. Tieto panssarivaunujen liikkeistä kulki sähköpostissa, ja ihmiset ehtivät aina tukkimaan ne kadut, joita pitkin tankit yrittivät päästä Moskovan parlamenttitalolle.
Aasiassa tekstiviestikampanjoilla on kaadettu jopa presidenttejä. Esimerkiksi vuonna 2001 yksi Filippiineillä levinnyt tekstiviesti ”Go 2 EDSA. Wear Blck” käynnisti massiivisen mielenosoituksen, joka johti lopulta presidentti Joseph Estradan eroon.
Perinteiseen hierarkiaan tottuneiden vallanpitäjien on ollut vaikea hyväksyä, ettei verkostoyhteisöllä välttämättä ole keskusta, päämajaa tai johtajaa, jonka voisi heittää vankilaan. Ensimmäisen Go 2 EDSA -viestin saattoi lähettää kuka tahansa.
Tietoverkoissa spontaanisti syntyneitä poliittisia kampanjoita on toki koettu jo Suomessakin, mutta toistaiseksi ne ovat keskittyneet yksittäisiin tietoyhteiskuntapolitiikan kysymyksiin. Vielä Suomessa kukaan ei ole pistänyt kiertoon viestiä: ”CU@Manta k18. Tuo tomaatteja.”
