Huolia ja murheita
Huolia ja murheita
Sukulaisperhe kävi kylässä. Vanhemmat olivat kuormitettuja: keski-ikäinen ei jaksa, jollei saa yöllä nukkua, jos pitää koko ajan pompata hoitamassa rutiiniluonteisia velvoitteita ja loppuaika konttailla sohvien takana etsimässä kadonneita perheenjäseniä.
Mutta ei me valiteta, he sanoivat, ihan viime aikoina on alkanut helpottaa. ”Ne” eivät enää työllistä ihan yhtä paljon kuin ennen, koska ”nuo kaksi” ovat jo sen verran isoja, että huolehtivat niistä yhä itsenäisemmin.
Ne ovat tamagotcheja. Nuo kaksi ovat perheen lapset, tamagothcien varsinaiset haltijat.
Tamagotchit tunkeutuivat perheen rauhaisaan elämään kaksi ja puoli vuotta sitten. Sitä päivää ei voi unohtaa.
”Alussa en tiennyt, miten sen saa hiljaiseksi edes yön ajaksi. Kun olin yön aikana herännyt riittävän monta kertaa sen piipitykseen, vein otuksen saunan löylyhuoneeseen ja suljin kaikki ovet. Tämän jälkeen sain vielä ehkä nukkua pari tuntia sinä yönä”, perheen isä kertoi.
”Mutta ajattele, miten mahtavia ovat nyt nämä viitosversiot, kun ne voi ohjelmoida lapsen kanssa samaan rytmiin. Hillan ja Alpon tamagotchit menevät nukkumaan joka ilta yhdeksältä ja herävät seitsemältä, niin kuin Hilla ja Alpokin”, äiti täydensi.
”Viitosversiossa on monia hyviä puolia. Mutta toisaalta siinä on joku pahuksen ominaisuus, jonka perusteella yhdessä laitteessa voi elää jopa useita sukupolvia. Ajattele, yhdessä vehkeessä on hoidettavana koko suku! Näin Hillalla ainakin kolme sukupolvea ruokittavia”, isä jatkoi.
Hän kertoi, miten yhtenä päivänä Hillan ja hänen kaverinsa Lauran tamagotchit olivat menneet vahingossa naimisiin. Ja sitten niille syntyi vahingossa vauva.
”Ei perhana, siinä piti sitten ryhtyä selostamaan alakouluikäiselle, että katso nyt, noin voi käydä, jos hässii miten sattuu. Siinä tuli sitten valistusta samalla. Ja me vaimon kanssa oltiin sitten jonkin sortin isovanhempia, ihan liian nuorina. Taas jäi pari telkkariohjelmaa väliin.”
”Jäikö se vauva-tamagotchi teidän vai sen toisen perheen vastuulle? Kuka on nyt elatusvelvollinen?” puutuin puheeseen täti-ihmisen huolehtivaisuudella.
”En tiedä, toivottavasti se jäi heitteille”, perheen isä vastasi.
”Älä sano noin Hillan kuullen”, äiti sanoi. ”Opettaahan tamagotchi lapselle huolehtimista ja vastuunottoa.”
”Paljonko tuommoinen haittaeläin maksaa?” kysyin. Samalla päätin, etten kuunaan haluaisi sellaista kotiani terrorisoimaan – muutakin riesaa ja vitsausta on ihan tarpeeksi.
”Semmoiset 25 euroa, nämä viitosversiot. Eikä sitä vanhempia kannata ostaa, ne ovat antiikkia ja jotenkin museaalisia, aiempia sukupolvia. Mutta älä nyt viitsi sanoa että haittaeläin, kyllä ne ovat enemmän perheenjäseniä.”
”On niistä haittaa”, mies jatkoi. ”Kun tyttö lähtee kouluun, hän jättää tamagotchin minulle, ja pitkän opastuksen miten sitä pitää hoitaa. Siinä sitten pitkin päivää siivoan otuksen kakkoja, ruokin ja paijaan eikä mikään riitä. Ja mitä tapahtuu, jos unohdan työt ja se elikko kuolee! Lapsi suuttuu, masentuu, luhistuu, suree, eikä anna minulle ikinä anteeksi. On minun syytäni, jos lapselle tulee trauma ja psyykkisiä ongelmia. Millä semmoista selittää neuvolassa: tuhosin oman lapseni tamagotchin, ja siis lapsenikin elämän.”
”Mutta viitosversiot eivät kuole. Ne menevät vain takaisin planeetalleen ja jättävät jälkeensä surun.”
Keskustelimme lounaan lopuksi eksistentiaalisista kysymyksistä: siitä, miten joukko bittejä ylipäätään voi kuolla, ja jos voi tai ei voi, miten tämän voi selittää lapselle, kun ihan tavallisenkin kuoleman selittämisessä on tekemistä?
Pitääkö puhua absoluuttisesta lopusta, taivaasta vai reinkarnaatioista? Miten tamagotchien meininki suhteutuu maailman suuriin uskontoihin? Hindulaisuus jälleensyntymineen taitaa olla niille luontevin uskontokunta.
Lapset olivat tässä vaiheessa jo poistuneet pöydästä. Jostain kuului vienoa piipitystä. Tamagotchi vaati palveluksia. Nousin keittämään kahvia, ihmisille. Keskustelu jatkui.
”Mutta nykyään tamagotchin saa ottaa kouluun, jos pitää sen hiljaisena koko ajan. On lapselle pienempi stressi, että lemmikki on mukana ja sitä saa hoivata välituntien ajan, kuin että hänen pitää koko ajan murehtia, muistaako iskä nyt varmasti hoitaa sitä tarpeeksi”, äiti huolehti.
”On tässä murhetta riittämiin. Taas on viikonloppu edessä, eikä mistään voi tietää, mihin tässä seuraavaksi joudutaan. Jos tamagotchi sairastuu, pitää panna suunnitelmat uusiksi. ”
”Mutta ajattele: jo noin kymmenen vuoden kuluttua lapset ovat aikuisia ja muuttavat tamagotcheineen pois kotoa. Sitä ennen pitää vain jotenkin kestää niitten otusten murrosikä.”
