Punaisen painikkeen jäljillä
Punaisen painikkeen jäljillä
Internet on yleistymisensä myötä 90-luvulta lähtien aiheuttanut tuskaa viranomaisille ja lainsäätäjille. Aidosti globaali verkko, jossa julkaiseminen ei vaadi käytännössä lainkaan pääomaa tai edes teknistä osaamista, on ongelma mille tahansa kontrollikoneistolle, olivat sen arvot miten liberaalit tahansa.
Webin nopea yleistyminen vuosituhannen vaihteessa loi ensin ajatuksia erityisesti webiä varten suunnitellun lainsäädännön tarpeesta. Pian kuitenkin älyttiin, että web oli samanlaista ihmisten ja yritysten toimintaa kuin mikä tahansa muukin. Pääosin saman lainsäädännön on havaittu soveltuvan niin webiin kuin muuhunkin inhimilliseen toimintaan.
Vaikka lainsäätämishimo on alkanutkin helpottaa, ei tuska lainvalvonnan puolella tunnu hellittävän. Tuorein esimerkki tuskastumisesta on sisäministeriössä kaavailtu punainen nappula. Mallin nappulalle ministeriö on tiettävästi ottanut Norjasta.
Vuonomaassa joillekin netin yhteisösivuille kuten Facebookiin on istutettu punainen painike, jota klikkaamalla voi lähettää poliisille vinkin havaitsemastaan laittomasta tai epäilyttävästä toiminnasta.
Sisäministeriön nappisuunnitelmista ei vielä ole kerrottu kovin täsmällisesti; asiasta ovat maininneet jotkin sanomalehdet ja netin uutispalvelut lokakuun loppupuolella. Kyseessä on joka tapauksessa osa EU:n laajuista suunnitelmaa, jonka tarkoituksena on luoda kaikkiin jäsenmaihin internetissä havaittujen rikosten ilmoitusjärjestelmä.
Poliisin näkyminen internetissä tähtää paitsi tiedon keräämiseen tapahtuneista rikoksista, myös rikosten ennaltaehkäisyyn. Samalla tavalla kuin moottoritiellä ajava poliisiauto laskee tielläliikkujien nopeuksia oikealle tasolle, poliisin näkymisen netissä uskotaan vähentävän rötöstelyhaluja netin käyttäjien parissa.
Poliisitoiminnasta vastaavan sisäministeriön kansliapäällikkö Ritva Viljanen selitti asiaa Uusi Suomi
-verkkopalvelulle lokakuussa näin: ”Jos Senaatintorilla järjestetään 30 000 hengen kokoontuminen, poliisi käy varmasti vilkaisemassa tapahtumaa. IRC-gallerissa on saman verran kävijöitä prime time -aikana joka päivä”.
30 000 ihmistä on valtava määrä. Se aiheuttaa Senaatintorillakin tungoksen, mahdollisesti fyysistä vaaraa joukon jäsenille ja sivullisille, erinomaisen markkinatilanteen taskuvarkaille ja sietämättömän ruuhkan torin laidalla sijaitsevan Cafe Engelin vessaan. Poliisin läsnäolon tarve tällaisessa väenkokouksessa on selvä: jo kahden poliisin partiolla on jonkin verran auktoriteettia ja fyysistä voimaa, joilla se pystyy hillitsemään tilannetta. Ennen kaikkea partio voi hälyttää paikalle lisävoimia ja raportoida tilanteen kehittymisestä, jos 30000 ihmisen kokoontuminen kehittyykin epämiellyttävään suuntaan.
Mutta internetissä 30 000 ihmistä ei ole iso joukko. 30000 ihmisen käyminen nettipalvelussa yhden iltapäivän aikana ei aiheuta haittaa tai häiriötä kenellekään paitsi mahdollisesti siinä tapauksessa, että palvelun ylläpitäjä on mitoittanut palvelin- tai tiedonsiirtokapasiteettinsa alakanttiin.
Tällaisen virtuaalikokouksen aiheuttama mahdollinen vaara ympäristölle ja osanottajille ei ole lähelläkään sitä vaaraa, jonka samaan paikkaan fyysisesti kokoontunut joukko saa aikaan. Ja sitä paitsi, mitä lisävoimaa teinejä silmälläpitävä konstaapeli Koikkalainen voisi IRC-gallerian sivuille tuoda?
Jostakin syystä internet on monille valtaapitäville edelleen oma paikkansa normaalin elämänpiirin ulkopuolella. Meillä ei ole ilmoitusjärjestelmää kirjallisuudessa havaituille rikoksille, asuntojen parvekkeilla tapahtuneille rikoksille tai vedessä havaituille rikoksille. Internetissä havaituille rikoksille tällainen oma ilmoitusjärjestelmä kuitenkin katsotaan tarvittavan.
Internetin ajatteleminen omana paikkanaan, joka vaatii oman erityisen poliisiläsnäolonsa, johtunee siitä, että internet on vaikeasti käsitettävä ja haltuun otettava asia. Se on kaikkialla ja ei missään, tietokoneessa mutta toisaalta kuparikaapeleissa, bolivialaisella palvelimella mutta toisaalta matkapuhelimessa.
Jos internetin nimittää paikaksi (tai sarjaksi putkia, kuten eräs yhdysvaltalainen poliitikko) tai vertaa sitä Senaatintoriin, se saa jotenkin helpommin käsitettävän luonteen. Mutta samalla tapahtuu se, mikä monesti tapahtuu vertauksia käytettäessä: ajatus siirtyy varsinaisesta asiasta vertaukseen. Vertaus alkaa viedä meitä Senaatintorille, jonne konstaapeli Koikkalainen pystyttää valtavaa punaista painiketta.
