Omalla ja naapurin nimellä

Omalla ja naapurin nimellä

Jälleen näyttää käynnistyneen keskustelu verkkokeskustelujen säännöistä ja valvonnasta. Metakeskustelua on tällä kertaa ollut käynnistämässä Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen.

Hyvärinen esitti näkemyksensä ensin JSN:n 40-vuotisjuhlassa ja jatkoi marraskuun puolessavälissä Yleisradion TV1:n A-talk-keskusteluohjelmassa. Tiivistettynä Hyvärisen mukaan sananvapauteen kuuluu vastuu sanomisista, ja tämä vastuu ei hänen mukaansa täyty webin anonyymeissa keskusteluissa.

Yhtenä ratkaisuna Hyvärinen esittää erityistä nettivaltuutettua, joka valvoisi keskustelupalstojen ja blogien kirjoittelua. Lisäksi hän haluaisi, että netin keskustelupalstoille saisi kirjoittaa vain omalla nimellään.

Hyvärisen näkemykset ovat nettiä säännöllisesti käyttävälle ja netin tekniikkaa tuntevalle outoja ylilyöntejä. Siksi täytyykin asettaa Hyvärisen sanomiset raameihinsa.

Ensinnäkin Hyvärisen asema on erityinen: hän on joukkoviestinten työntekijöiden ja omistajien muodostaman itsesääntelyelimen puheenjohtaja. Tämä elin seuraa tiettyä julkaisemisen muotoa eli journalismia ja tulkitsee sitä, miten hyvin se onnistuu noudattamaan alan toimijoiden itselleen asettamia eettisiä sääntöjä.

Toimittajien ja kustantajien on helppo pitää blogeissa tai keskustelupalstoilla tapahtuvaa julkaisemista ja keskustelua yhteismitallisena journalismin kanssa. Sitä se ei tietenkään ole: keskustelupalstoille kirjoittavat kansalaiset ja blogia pitävät kirjoittajat eivät ole koulutettuja toimittajia, eivätkä he ole sitoutuneet minkäänlaisiin erityisiin eettisiin sääntöihin.

Hyvärisen näkemys lähtee myös siitä, että samalla tavalla kuin toimittajilla on oma eettinen säännöstönsä, olisi olemassa jokin erityinen ”nettiyhteisö” tai ”nettiväki”, jolla voisi olla homogeeninen käyttäytymiskoodisto, joka ilmeisesti myös eroaisi reaalimaailman keskustelutavoista.

Kaiketikin netin keskustelijoiden koodiston täytyy olla erilainen; jos se ei olisi, ei ehdotettaisi ”nettivaltuutettua” vaan yleistä keskusteluvaltuutettua, jolla olisi mandaatti puuttua mihin tahansa kahden tai useamman ihmisen missä tahansa (ravintolassa, torilla, kokoushuoneissa) käymään keskusteluun. Jostain syystä tällaista keskusteluvaltuutettua Hyvärinen ei ole esittämässä, vaan rajaa kontrollia vaativat keskustelut juuri verkkoon.

Hyvärisen vaatimuksen nimen käytöstä voinee johtaa siitä, että journalismissa tuotokset yleensä julkaistaan tekijän nimellä varustettuna (vaikka poikkeuksiakin on: muun muassa laatulehti Economist julkaisee juttunsa ilman toimittajien nimiä). Nimivaatimus perustuu Hyvärisen uskoon siitä, että oman nimen käyttäminen siivoaisi verkkokeskusteluja.

Usko on kaunis, mutta sen toteuttaminen on teknisesti mahdotonta. Henkilön luotettava tunnistaminen suomalaisissa verkkopalveluissa voisi onnistua hst-kortilla tai pankkitunnuksilla, mutta tällaisten varokeinojen vaatiminen nettikeskusteluun osallistujilta on kärpäsen ampumista tykillä.

Enkä ole täysin vakuuttunut siitä, ratkaisisiko nimivaatimus ongelmia: netistä löytyy kyllä erilaisia omalla nimellään esiintyviä häiriköitä, joiden käytökseen viranomaiset eivät ole puuttuneet ilmeisesti siksi, että kukaan ei ole jaksanut tehdä heidän toimistaan ilmoitusta. Nimimerkkikirjoittajista taas on tehty ilmoituksia ja saatu jo oikeusistuimen päätöksiäkin.

Nimellä kirjoittamisen vaatimus on absurdi senkin vuoksi, että verkkokeskusteluja käydään teknisesti hyvin erilaisilla keinoilla. Irc, chat-palvelut, mikroblogit, pikaviestit, yhteisöpalvelujen statusviestit ja muu vastaava viestintä muodostavat jo yhden kansallisvaltion tasollakin miljoonien päivittäisten viestien tiheän kasvuston. Sen edes kursorinen seuraaminen vaatisi ehdotetulta verkkovaltuutetulta hurjia voimavaroja.

Toinen ja merkittävämpi haaste on internetin hajautunut ja kansallisvaltioiden rajat ylittävä luonne. Suomalaisilta näyttävät ja suomeksi toimivat palvelut ovat yhä useammin ulkomaisilla palvelimilla, jonne suomalaisten valtuutettujen kädet eivät yllä. Eivät sinne yllä edes suomalaisten tuomioistuintenkaan keinot. Esimerkiksi taannoin kunnianloukkauksesta tuomitun suomalaismiehen Googlen Blogger-palveluun pystyttämiä solvaussivustoja löytyy edelleen Blogspot-sivustoilta sekä erilaisista välimuisteista ja kopiosivuilta.

Hyvärisen ideat tarjoavat samanlaista näennäiskontrollia kuin taannoiset suunnitelmat kirjastojen nettiyhteyksien ”suodatuksesta”. Molemmat hankkeet näyttävät antavan yksinkertaisen ratkaisun ongelmaan, mutta yksinkertaisuus on seurausta kontrolloitavan asian eli internetin perustavanlaatuisen monimutkaisuuden ja
-muotoisuuden unohtamisesta tai sivuuttamisesta. Näistäkään ehdotuksista ei seuraa kohentuvaa turvallisuutta vaan pelkästään rahanmenoa ja byrokratiaa.