Koneesta apua kirkkolauluun
Koneesta apua kirkkolauluun
Työskentelyni kirkkolaulajana on kerta toisensa jälkeen tyssätä samaan asiaan: tietohallintoon. Kompastuskiveni on kansion hallinta. Jokaisen konsertin alla hikoilen ja ähisen, kun yritän löytää kaikki tarvittavat nuotit ja vielä saattaa ne kansioon oikeaan järjestykseen.
Koska Tietokoneen lukijoissa saattaa olla runsaahkosti sen sortin ihmisiä, joille ”kansio” merkitsee pientä beigeä suorakaidetta tietokoneen ruudulla, kerron tässä alkuun muutamia faktoja keskiaikaisen kirkkolaulun realiteeteista nykyajassa.
Kansio on musta, kirjakaupasta ostettu muovitaskuja sisältävä kokonaisuus. Ennen konserttia kansio on tyypillisesti hukassa ja löytyy jostain työhuoneen ryönäläjästä. Kansion muovitaskuihin pujotetaan nuotteja. Ne ovat tavallisia A4-papereita, joille on tulostettu keskiaikaisista pergamenteista tehtyjä transkriptioita.
Alkuperäiset pergamentit sijaitsevat valtaosin Helsingin yliopiston kirjastossa, eikä normaali kirkkolaulajanretale pääse niitä edes katsomaan. Mutta bändikaverini Hilkka-Liisa pääsee. Hän tutkii madonsyömistä, tulipaloista ja ajan hampaasta kärsineistä pergamenteista otetut valokuvat milli milliltä ja tekee tietokoneellaan niistä lukukelpoiset versiot. Madonreikien kohdalla hänen on joskus pakko tehdä omia tulkintojaan, ja tätä sanotaan taiteellis-musiikinhistorialliseksi tutkimustyöksi.
Bändikaverin tietokoneen uumenissa on siis yhtä sun toista, mutta minulla on printit. Niitä on sadoittain. Ne ovat aina aivan sekaisin. Laupiaana ihmisenä bändikaveri antaisi minulle varmasti myös tiedostoja, mutta ohjelma, joka älyää keskiaikaisia neliönuotteja ja neliviivaisen nuottiviivaston, on melko kallis. Siksi minulle riittävät paperit. Niitä on aivan liikaa.
Ennen jokaista konserttia ihmettelen, missä viipyy asiallinen, mustaa kirkkolaulukansiota muistuttava kevytrakenteinen näyttö, jonka voisimme laittaa eteemme nuottitelineeseen. Näytössä olisi mukana muisti, joka pitäisi tallessa ja järjestyksessä kaiken materiaalimme. Ennen keikkaa tarvitsisi vain järjestää valitut laulut oikeaan järjestykseen ja avata ruudulle biisi numero yksi. Sivunkääntö sujuisi kevyesti hipaisten. Valaistus hoituisi näytön himmeällä taustavalolla, joka ei näyttäisi kirkossa räikeältä mutta voittaisi mennen tullen nuottien tiirustamisen kynttilänvalossa. Keskiaikakonserteissa yritämme näet välttää loisteputkimeininkiä viimeiseen saakka, mutta elegantti näyttöruutu sopisi tilanteeseen aivan kelvollisesti.
Papereissa on toki puolensa. Harjoituksissa teemme niihin merkintöjä sekä kuulakärki- että lyijykynällä. Huvittelemme ajatuksella, että noin tuhannen vuoden kuluttua 3000-luvun alun arkeologit tutkivat aanelospapereitamme yhtä kiinnostuneina kuin me nyt keskiajan pergamentteja. He ihmettelevät, mitä mahtaa tarkoittaa kuulakärkimerkintä, jossa lukee muinaissuomeksi kutsutulla kielellä ”muista kertaus!!!” tai ”tähän ei Gloria Patria”.
Jos kynä-paperi-systeemin sijaan tekisimme harjoitusmerkinnät tietokoneella, niistä tuskin olisi mitään jäljellä tai ainakaan luettavissa edes sadan vuoden kuluttua. Laadukas kopiopaperi sen sijaan voi suotuisissa olosuhteissa säilyä vaivatta satoja, ehkä tuhatkin vuotta.
Joitakin aarteita meillä on ainoastaan paperilla. Oregonilainen ystävämme, katolinen munkki Ezekiel on lähettänyt lauluja, joiden varmuuskopioinnista huolehdimme vanhaan tapaan kopiokoneella. Ezekiel on luostarissa asuva munkki, joka – toisin kuin kaiketi voisi kuvitella – kärsii työstressistä. Häntä kuormittaa muun muassa vilkas sähköpostikirjeenvaihto, joka vie aikaa rukoilemiselta ja muulta munkin varsinaiselta työltä. Munkki Ezekiel on malliesimerkki henkilöstä, jolle tietotekniikka ei ole ollut suorastaan siunauksellista.
Kirkkolaulajan työmahdollisuuksien näkökulmasta internet on siunauksena suorastaan valtava. Ennen vanhaan, 1990-luvun alussa, keskiajan liturgisen musiikin kansainvälisiä festareita, uusia levytyksiä ja muuta kiinnostavaa piti seurata jostain ulkomailta tilattavista lehdistä, jotka saapuivat Suomeen viikkokausia myöhässä, jos ollenkaan. Nyt alan verkkotietokannat ovat muhkeat, tieto kulkee ja musiikki kukoistaa.
Kaikki kansio-ongelmani ratkeaisivat, jos voisin luottaa päänsisäiseen tietokoneeseeni eli siihen, että osaan biisit joka tapauksessa ulkoa. Keskiajan kirkkolaulu ilman kansiota edellyttää kuitenkin, että päähän mahtuu kilometreittäin latinankielisiä tekstejä. Minun aivoihini tarvittaisiin tätä varten lisämuistitikku.
Sitä paitsi 1300-luvulla elänyt Pyhä Birgitta määräsi nunnansa laulamaan ”kirjan ääressä”. Hän oli järkevä nainen, joten nykyään hän luultavasti suosittelisi sisarille tietokoneen käyttöä.
