Outo loota luokan nurkassa
Ensimmäiset tietokoneet ilmestyivät suomalaisiin kouluihin 1980-luvun alussa. Silloin ajateltiin, että tärkein tietoyhteiskuntataito on ohjelmointi, ja edelläkävijäkouluissa naputeltiin iltaisin ja vapaatunneilla BASIC-koodia. Pian kouluihin ilmestyi tietokoneluokkia ja lukujärjestyksiin atk-tunteja, mutta myös tietokoneluokissa lähinnä ohjelmoitiin tunneilla ja pelattiin välitunneilla.
Tietokoneet pysyivät pitkään piilossa atk-luokissaan. Aivan kuin ovessa olisi ollut näkymätön kyltti: ”Pääsy muiden aineiden opettajilta kielletty!” Laitteet myös vanhenivat nopeasti, eikä kunnilta tahtonut alkuinnostuksen jälkeen löytyä rahaa atk-luokkien tietokoneiden ylläpidon, päivitysten ja uusimisen kustannuksiin saati opetusohjelmistojen ostamiseen.
Monesta ensimmäisten iltakurssien oppilaasta tuli isona ammattikoodari, mutta kurssien tärkein anti oli kuitenkin terve suhde tietotekniikkaan: tietokone ei ollutkaan vieras mörkö vaan kone, joka tekee mitä käsketään.
Käytännössä tuleville koodareille kuten kaikille muillekin olisi ollut enemmän hyötyä konekirjoituskurssilla opetetusta kymmensormijärjestelmästä. Suomen kansantuotekin hyppäisi monta prosenttia, jos ihmiset kirjoittaisivat kahden asemesta kymmenellä sormella. Vanhat mekaaniset kirjoituskoneet eivät kuitenkaan innostaneet läheskään yhtä paljon kuin tietokoneet, ja pian konekirjoitus katosi koulujen kurssivalikoimista.
Tietotekniikan murtautumista atk-luokista muihin luokkiin on ennustettu jo pari vuosikymmentä, mutta cai, cbt, etäopetus, cmi, elearning, wbt ja ibt ovat edelleen tietotekniikan toteutumattomia lupauksia. Oppimisen vallankumouksen sijaan olemme saaneet kuulla opettajista, jotka eivät saa tietokonetta päälle ilman oppilaiden apua ja lukea koulujen varastoista löytyneistä tietokoneista, joita kukaan ei ole osannut asentaa. Monia lupaavia hankkeita on toki nähty, mutta niiden tulokset eivät ole levinneet koulumaailmassa.
Opettajien tietotekniset ja etenkin pedagogiset valmiudet vaativat pikaista päivitystä. Smart boardit kouluihin ostava kunta saattaa hyvässä lykyssä kouluttaa opettajansa käynnistämään uudet laitteet, mutta niiden pedagogiset mahdollisuudet jäävät oppimatta.
Monissa kunnissa opettajat ja vanhemmat pitävät jo yhteyttä nettireissuvihkon välityksellä, mutta vähintään yhtä paljon tarvittaisiin opettajien keskinäistä yhteydenpitoa. Oppiaineet erotetaan perinteisesti toisistaan, eikä esimerkiksi biologian opettajalle tule mieleen teettää yhdessä englannin ja tietotekniikan opettajien kanssa kotiläksynä nettilähteisiin perustuvaa englanninkielistä Powerpoint-esitystä pöllöjen elämästä.
Opettajilta kuluu opetuksen ja kokeiden valmisteluun paljon aikaa, vaikka sama työ on tehty muualla aiemmin jo tuhansia kertoja. Kansallisesta oppimateriaalipankista on puhuttu paljon, mutta edelleen kaikki tehdään itse alusta asti sen sijaan, että opettajat antaisivat omat aineistonsa muiden käyttöön ja saisivat vastineeksi käyttää ja jatkokehittää jo olemassa olevaa aineistoa.
Opetusaineistojen jakaminen edellyttää kuitenkin uusia pelisääntöjä. Opettajat tuskin innostuvat avaamaan arkistojaan, ennen kuin tekijänoikeuksista, kannusteista ja työnjaosta päästään sopuun.
Tarve parantaa koululaisten tietoyhteiskuntavalmiuksia ei ole kadonnut 1980-luvun jälkeen mihinkään, päinvastoin. Enää ei kuitenkaan puhuta ohjelmoinnista, vaan medialukutaidosta ja uudesta sosiaalisesta pääomasta, nettiviestinnässä tarvittavista sosiaalisista taidoista.
Mutta missä ja kenen opetuksessa nämä opitaan? Lasten ja nuorten nettinatiivien kun on todettu hallitsevan vuorovaikutteisten sosiaalisten medioiden kulttuurin ja pelisäännöt paljon vanhempiaan ja opettajiaan paremmin.
Opettajien paras mahdollisuus kehittää tietoyhteiskuntataitonsa tarpeen tasalle on ottaa nettimedioiden mahdollisuudet käyttöön omassa työssään. Näin opettajat oppivat kantapään kautta ne samat läksyt, joita heidän oppilaansa kohtaavat netissä päivittäin.
