Mönjää ja mikrobeja
Mönjää ja mikrobeja
Lehtijuttu vahvisti asian, jonka olin syvällä sisimmässäni tiennyt jo kauan. Tietotekniikka ei ole puhdasta, raikasta eikä varsinkaan terveellistä. Päinvastoin: tietokoneiden hiiret ja näppäimistöt ovat varsinaisia bakteeriparatiiseja.
Painakaa, rakkaat lukijat, tämä seuraava virke mieleenne ikiajoiksi ja palauttakaa se mieleenne joka kerta, kun napsautatte virran koneeseen: Tietokoneiden näppäimistöistä on tutkitusti löytynyt bakteereita pahimmillaan viisinkertaisesti vessanpönttöön verrattuna. Viisinkertaisesti! Vessanpönttöön verrattuna!
Tätä tekstiä kirjoittaessani olen siis todennäköisesti altistunut useamman vessanpöntöllisen bakteerikuormalle. Arvostanette tätä kolumnia nyt rahtusen enemmän, kun tiedätte, millaiseen vaaraan olen tätä teille kirjoittaessani altistunut.
Mikrobit ovat lempiaiheeni. Olen jäsenenä Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnassa, joka vuosittain palkitsee valtion rahalla ansiokkaita tietokirjailijoita, journalisteja ja muita tiedonjulkistajia. Vuoden 2007 palkittuihin kuului bakteriologian dosentti Pentti Huovisen mainio lastenkirja Heippa, täällä mikrobi!
Opus esitteli tyynen hilpeästi, että mikrobeja on kaikkialla, eikä niille pääasiassa mahda juuri mitään – paitsi hygienian keinoin. Palkintojuhlien jälkeen tunsin noin puolen vuoden ajan liki pakonomaista kaipuuta pestä käsiä aina kun mahdollista.
Mikrobien hyvä ja huono puoli on se, ettei niitä näe. Tietotekniikka ja näkyvä lika sen sijaan ovat yhdistelmä, jota olen tarkkaillut työelämässä pian parikymmentä vuotta.
Ensimmäisessä työpaikassani suuren sanomalehden taloustoimituksessa tehtiin 1990-luvun alussa jo tottuneesti töitä tietokoneella. Koneet olivat kolhoja oliivinvihreitä pönttöjä. Jokaisella oli omansa, mutta lisäksi oli toimituksen yhteinen kone, jota kukin vuorollaan käytti iltavuoron tehtäviin.
Yhteiskone oli ylivoimaisesti likaisin kaikista koneista. Tuohon aikaan tupakointi oli vielä sallittua sisätiloissa, ja meidän toimituksessamme se oli ylen suosittu harrastus. Tuhkaa ja jotain tahmeaa mustaa mönjää – ehkä tervaa? – kasautui kinoksittain yhteiskoneen näppäimistöön ja koneen ympäristöön. Kaatuneet kahvikupit liimasivat seoksen kiinteämmäksi massaksi.
Normaali rutiini oli aloittaa iltavuoro kopistelemalla näppäimistöä niin, että ainakin osa tuhkasta ja mönjästä karisi näppäinten väleistä ja alta pois.
Samaa mönjää olen joutessani raaputellut irti työpaikkojeni lankapuhelimien näppäimistöistä. Miten on mahdollista, että sormista, jotka paljain silmin näyttävät aivan kättelykelpoisilta, irtoaa puhelimeen ajan mittaan huomattava mönjä- ja mikrobikerrostuma?
Vielä pahempia ovat tietysti matkapuhelimet, jotka keräävät saastaa lukuisista eri ympäristöistä, taskujen pohjilta ja baaripöydiltä. Kerran käteeni turpattiin tahmean limainen kännykkä. Puhelimen omistaja oli tuttavani ja soittaja joku, jolla oli asiaa meille molemmille. Koetin pitää puhelinta mahdollisimman kaukana sekä suustani että korvastani. Olen silti melkein varma, että sain puhelusta saman flunssan, jota puhelimen omistaja oli pärskinyt jo pitkään.
Pentti Huovinen, se bakteerikirjan kirjoittaja, antoi taannoin Helsingin Sanomissa lausumia näppäimistöjen merkityksestä tartuntojen levittäjinä. Huovisen mukaan asiasta ei ole tieteellisiä tutkimuksia. Ilman tutkimuksiakin tiedetään, että bakteerit temmeltävät joka paikassa, joihin ihmiset niitä levittävät – kuten ovenkahvoissa, puhelimissa ja näppäimistöissä.
Paras keino tietotekniikkapöpöjä vastaan on käsienpesu. Poistun tästä taas pesulle.
