Internetin ohituskaista
TEKSTI: WILLE KUUTTI • KUVA: TIMO SIMPANEN
Internetin ohituskaista
Supernopea laajakaista tekee tuloaan vihdoin myös Suomessa, kun muutama operaattori tarjoaa satamegaisia liittymiä kuluttajille. Huippunopeus mahdollistaa varsinkin teräväpiirtoisten tv-lähetysten reaaliaikaisen verkkojakelun.
Todellisen tietoyhteiskunnan yhtenä peruspilarina on pidetty joka kotiin ulottuvaa nopeaa valokaapeliverkkoa. Etelä-Koreassa tämän kerrotaan jo olevan totta ja muutama vuosi sitten uutisoitiin Ruotsin valtion kustantavan valokaapeliverkon rakentamisen myös syrjäseuduille.
Suomessa asia jätettiin markkinavoimien haltuun. Aivan viimeaikoina muutama toimija onkin alkanut tarjota nopeita, jopa 100 megabitin ”kuituyhteyksiä” myös kuluttajille.
Mihin tällaista nopeutta sitten tarvitaan? Onnistuuhan sähköpostin käyttäminen ja webin selailu jouhevasti jo yhden megabitin peruslaajakaistalla.
Kolmiyhteys
Maailmalla markkinointikielessä käytetään englanninkielistä termiä ”triple play” kolmen palvelun, eli nopean internetyhteyden, television ja puhelimen toimittamisesta yhtä ja samaa kaapelia pitkin. Näin nopea verkkoyhteys tullee korvaamaan niin lankapuhelimet kuin kaapelitelevision.
Nettipuhelut eli voipit (voice-over-ip) ovat jo arkipäivää ja toimivat vallan mainiosti jo perus-adsl-liittymällä. Nettitelevisio sen sijaan on yksi päivän kuumimmista puheenaiheista. Nuoriso on jo jonkin aikaa imuroinut yhä suuremman osan katsomastaan televisiomateriaalista verkon videopalveluista, esimerkiksi Youtubesta.
Teräväpiirto syö kaistaa
Reaaliaikainen ja kohtuullisen laatuinen tv-kuva tarvitsee mpeg-2 pakattuna neljän viiden megabitin siirtonopeuden. Kuvan saa pakkaamalla mahtumaan huomattavasti kapeampaankin kaistaan, toki laadusta tinkien.
Nykyiset nopeahkot adsl/adsl2+ yhteydet (8–24 Mbps) riittävät jo nettitelevision käyttöön. Nopeimmat adsl2+ yhteydet (24 Mbps) riittävät vieläpä useamman perheenjäsenen katsoessa eri tv-ohjelmia.
Teräväpiirtolähetys sen sijaan vie kaistaa nykyisillä pakkausmenetelmillä noin neljä kertaa tavallisen tv-lähetyksen verran. Näin vaikkapa kolmen perheenjäsenen yhtäaikainen eri ohjelmien teräväpiirtokatselu haukkaisi kaistaa jo 60 Mbps, jolloin 100-megabittinen verkkoyhteys ei olisikaan enää ollenkaan yliammuttu juttu.
Ilmoitetut verkon nimellisnopeudet ovat yleensä teoreettisia maksiminopeuksia ja käytännön nopeus jää aina niiden alle. Niinpä hieman varmuusmarginaalia on aina paikallaan. Käytännössä 24 megabitin adsl2+:lla teräväpiirtokuva siirtyy joskus häiriöttömästi, joskus taas ei.
Koko verkon kannalta vähiten kuormittavin tapa on lähettää tv-bittivirta yleislähetyksenä (broadcast) kaikille verkkosegmentin koneille. Tämä vastaa hyvin pitkälti nykyistä kaapeli-tv:tä. Kaikille vastaanottajille välitetään samat kanavat ja ohjelmat.
Tietoverkossa voidaan kuitenkin toimia myös joustavammin, ja välittää vastaanottajalle vain se ohjelma, jota hän haluaa katsella. Lisäksi ohjelmat voisi katsoa, milloin haluaa. Tilausvideopalvelu voikin mullistaa televisionkatselun täysin.
Palveluntarjoajille tilausvideopalvelujen yleistyminen on kuitenkin haaste. Normaali tv-lähetys kun voidaan välittää runkoverkossa yhtenä bittivirtana tv-yhtiön palvelimelta laajakaistakeskuksille, jotka välittävät asiakkaille heidän käyttämänsä kanavat. Tilausvideossa jokainen katsoja tarvitsee myös runkoverkossa oman yksilöllisen bittivirtansa tilausvideopalvelimelta omalle koneelleen. Jos asiakkaita on paljon, tämä vaatii sekä tilausvideopalvelimilta että runkoverkolta valtavan kapasiteetin.
Nopeutta myydään tv-palveluilla
Teräväpiirtotarjonta internetissä on vielä vertaisverkkoja lukuun ottamatta valitettavan vähäistä. Normaalitarkkuuden materiaalia on kuitenkin tarjolla jo useammalla palveluntarjoajalla.
Verkkoyhteyksien tarjoajat ovat myös alkaneet tarjota tv-palveluja nopeuttaakseen nopeiden laajakaistayhteyksiensä myyntiä. Niiden tarjoama sisältö on usein lievemmin pakattua ja parhaassa tapauksessa jopa teräväpiirtoista. Laadun takaamiseksi esimerkiksi Sonera tarjoaa omaa palveluaan vain ja ainoastaan nopeimpien 100 megabitin yhteyksien tilaajille. Vastaavia palveluja tarjoavat myös muut operaattorit, kuten Elisa, Welho ja Helsingin seudulla toimiva Maxinetti.
Yksi mielenkiintoinen laajakaistan käyttömuoto on Saunalahden Saunavisio. Siinä käyttäjä vuokraa verkkoyhteyteen kytkettävän päätelaitteen, jolla voi tallentaa tv-lähetyksiä palveluntarjoajan suurelle verkkolevylle. Äskettäin myös Maxinetti toi tarjolle samantyyppisen ratkaisun.
Vertaisverkko hyötykäyttöön
Nopean verkon tulevaisuus näyttäisi siis olevan vahvasti television varassa. Olisiko nopealla verkolla muutakin käyttöä?
Tilastojen mukaan suurin osa verkon liikenteestä on vertaisverkkoliikennettä. Tästä voisi päätellä, että vertaisverkkoliikenne vaatii nopeita verkkoyhteyksiä. Toki nopea verkkoyhteys tuo etua ahkeralle vertaisverkkojen käyttäjälle, mutta välttämätön se ei ole, koska materiaalia ei yleensä käytetä reaaliajassa. Materiaalin lataaminen onnistuu hitaammallakin yhteydellä esimerkiksi yön aikana.
Vertaisverkoilla on huono maine, koska niissä välitetään paljon laitonta, tekijänoikeuksia rikkovaa materiaalia. Tekniikalle on kuitenkin koko ajan enemmän myös laillista käyttöä.
Esimerkiksi VTT suunnittelee vertaisverkkotekniikkaa juuri teräväpiirtoisen televisiosisällön välittämiseen. Mukana hankkeessa on muun muassa Yleisradio. Verkko, ja erityisesti vertaisverkko, on sisällöntuottajalle huomattavasti esimerkiksi maanpäällistä tai satelliittijakelua edullisempi kanava.
Levy langan päässä
Nopeiden verkkoyhteyksien yleistyttyä myös verkkotallennuspalvelut ovat nähneet päivänvalon. Idea on yksinkertainen. Käyttäjä saa käyttöönsä verkkolevynä näkyvän kiintolevynkulman, joka sijaitsee palveluntarjoajan palvelimilla. Näin varmuuskopiot ovat myös automaattisesti fyysisesti eri paikassa varmistettavan järjestelmän kanssa.
Kaikenlaiseen käyttöön verkkolevyistä ei vielä nykyverkoilla ole, ja pahiten käyttöä rajoittaa paluukaistan rajallisuus. Useimmissa nopeimmissakin 24 megabitin adsl-liittymissä paluukaistan leveys on vain yksi megabitti, jolloin tiedon siirtäminen verkkolevylle on tuskastuttavan hidasta.
Jopa markkinoiden nopeimmilla laajakaistoilla verkkolevytila on vielä pitkään hidasta paikallisiin levyihin verrattuna. Nykyiset levyt siirtävät tietoa parhaassa tapauksessa lähes sadan megatavun sekuntinopeudella, siinä missä nopeimmat laajakaistat pääsevät ihanneolosuhteissa noin sadan megabitin nopeuteen (1 megatavu = 8 megabittiä). Yrityskäytössä verkkotallennuksessa käytetäänkin vähintään gigabitin ethernetin tasoisia verkkoja, erikoistapauksissa jopa 10 gigabitin verkkoa. Tätä nopeusluokkaa saataneen odotella laajakaistoihin vielä jonkin aikaa. Verkkotallennuksen jo nyt saavuttama suosio kuitenkin taannee sen, että laajakaistojen nopeutuminen ei suinkaan pääty vielä pitkään aikaan.
Harvojen herkkua
Teräväpiirtokelpoinen laajakaista on vielä toistaiseksi harvojen herkkua. Hyvän palveluntason takaavan 100 megabitin verkon kohtuuhintaan saa vain, jos sattuu asumaan riittävän suuressa taloyhtiössä Elisan tai Teliasoneran valokuituverkon alueella, olettaen tietysti, että yhtiökokous pääsee sopuun valokaapeliyhteyden hankkimisesta.
Aivan kipeäksi itseään ei tarvitse maksaa myöskään, jos sattuu olemaan muutaman sadan metrin päässä Nebulan vdsl2-keskuksesta. Jos tämäkään onnenkantamoinen ei satu kohdalle, menevät kustannukset vielä toistaiseksi tavallisen kuluttajan ulottumattomiin.
Paras toivo tulevaisuudessa on ehkä Welhon kaapeli-tv-alueilla asuvilla. Welho kun on uutisoinut tuovansa 100 megabitin kaapelimodeemiyhteydet tarjolle kaikille sen verkossa oleville asiakkaille vielä tänä vuonna.
Muut joutuvat odottamaan xdsl-tekniikoiden kehittymistä tukemaan yhä suurempia nopeuksia pidemmillä etäisyyksillä tai sitten valokaapelitekniikan kehittymistä ja hintojen laskua, niin että kaapelien vetäminen myös vanhoihin rakennuksiin tulee taloudellisesti kannattavaksi. Lisäksi langattomien yhteyksien kehittyminen voi tuoda mielenkiintoisia edullisia vaihtoehtoja nopeankin verkkoyhteyden ”viimeisen kilometrin” toteutukseen.
Valokuitua jopa omakotitaloihin
Valokuitu on ihanteellinen vaihtoehto nopeille verkkoyhteyksille pitkienkin matkojen yli. Yksimuotokuitu mahdollistaa helposti esimerkiksi kymmenen gigabitin yhteyden jopa satojen kilometrien päähän.
Suurimmilla operaattoreilla on maan kattava valokuiturunkoverkko niin kaupunkien välillä kuin kaupunkien sisällä. Myös suurimpiin yrityksiin tulee yleensä vähintään sadan megabitin valokuituverkkoyhteys.
Suurimmat operaattorit ryhtyivät viime vuonna markkinoimaan maksimissaan 100 megabitin ”valokuituyhteyksiä” myös kuluttajille. Tällöin ei kyseessä ole kuitenkaan kuituyhteys käyttäjälle asti, vaan teleoperaattori asentaa kiinteistöön yleensä yhden gigabitin valokuituyhteyden, josta sitten jaetaan talon asukkaille vaikkapa sadan megabitin kaistoja. Uudemmissa ja remontoiduissa taloissa, joissa on vähintään cat5-tasoinen sisäverkko, jako tehdään yleensä sadan megabitin ethernetillä. Tämä onkin kätevä ja asiakkaalle edullinen tapa, koska ethernet-liitäntä löytyy käytännössä katsoen joka koneesta.
Jos käytössä on vain perinteinen puhelinsisäverkko, käytetään talon olemassa olevassa puhelinsisäverkossa yleensä vdsl2-tekniikkaa. Joissakin tapauksissa sisäverkko on toteutettu myös käyttäen tv-sisäverkkokaapelointia tai langatonta wlan-tekniikkaa. Monissa remontoitavissa kohteissa vähintään cat5-tasoinen kaapelointi asennetaan usein esimerkiksi putki- tai sähköremonttien yhteydessä.
Aivan joka asuntoon nopeaa kuituyhteyttä ei saa. Pienimpiin taloyhtiöihin kuituyhteyden vetäminen ei ole teleoperaattorille kannattavaa, joten tarjonta on rajattu koskemaan vain suurimpia taloyhtiöitä. Yleensä asuntoja täytyy talossa olla ainakin 20. Pienemmät taloyhtiöt joutuvat itse hankkimaan runkoyhteyden markkinahintaan, eikä mainostetuista tarjoushinnoista voi edes unelmoida.
Uudisrakennusten osalta tilanne on usein valoisampi. Joillakin alueilla valokaapeliyhteyden uudisrakennukseen, jopa omakotitaloon, saa jo varsin kohtuulliseen hintaan. Esimerkiksi DNA laskuttaa Kiinteistökuitu-tuotteesta reilun viidensadan euron asennusmaksun, kun työ tehdään uuden omakotitalon kunnallistekniikan asennuksen yhteydessä.
Valokuidun vaihtoehdot
Jopa satamegabittisen laajakaistayhteyden voi toteuttaa valokuidun sijasta jopa perinteisessä puhelinverkossa. Lisäksi kaapeli-tv-verkko mahdollistaa saman vauhdin.
Puhelinkaapelissa toimivien dsl-tekniikoiden uusimpia tulokkaita on jopa 200 megabitin symmetriseen nopeuteen yltävä vdsl2. Käytännössä käytettävissä oleva nopeus pienenee varsin nopeasti sitä mukaa, mitä pidempi kuparikaapeli keskuksesta asiakkaalle on. Näin ollen käytännössä maksiminopeutena voidaan pitää sataa megabittiä ja sitäkin vain hyvin lähellä keskusta. Siksi vdsl2+ -yhteyksiä on saatavilla vain hyvin rajatuilla alueilla. Jos kuparikaapelin pituus ylittää noin puolitoista kilometriä, päästään adsl2 tekniikalla suurempiin nopeuksiin kuin vdsl:llä.
Saatavilla olevat vdsl2-liittymät ovat varsin kohtuuhintaisia, etenkin jos vertailukohtana käytetään shdsl-yhteyksiä. Myös päätelaitteet ovat kohtuuhintaisia, mutta vastaavia adsl2+ -laitteita kalliimpia.
Vaihtoehtona kaapelimodeemi
Vaikka kaapeli-tv:n on ennustettu katoavan, kun tv-lähetykset siirtyvät verkkoon, vielä toistaiseksi kaapeli-tv:n peittoalue on Suomessa varsin suuri.
Nykyisin nopeimmat kaapelimodeemit pääsevät jopa sadan megabitin nopeuksiin, eli kaapeli-tv:n peittoalueella kaapelimodeemi on varteenotettava vaihtoehto adsl:lle. Adsl:n tavoin kaapelimodeemiyhteydet ovat yleensä epäsymmetrisiä, joten paluukaistan nopeus on huomattavasti pienempi, yleensä enimmillään yksi megabitti sekunnissa.
