Verkon vangit
Verkon vangit
Kirjoitin ensimmäisen lehtijuttuni internetistä keväällä 1995. Olin kollegalta kuullut, että tämmöinen verkko on olemassa, ja päätimme selvittää Helsingin Sanomien sunnuntaisivujen lukijoille, mistä oikein oli kyse.
Ensimmäinen ongelma oli löytää yliopistomaailman ulkopuolelta joku, jolla olisi internetyhteys. Pitkällisten tiedustelujen jälkeen Helsingin Hakaniemestä löytyi kollega, jolla oli nettiyhteys kotonaan. Kollegaa ei voinut sanoa nörtiksi, koska sellaista sanaa ei ollut tuohon aikaan vielä keksitty.
Vietimme lumoavan perjantai-illan miehen kotityöhuoneessa. Hitaasti, hyvin hitaasti ilmestyi ruudulle jotain. Hyvänen aika, sivu tulee Amerikasta! Tänne meidän näkyvillemme! Ja tässä on linkiksi kutsuttu kohta, josta pääsee seuraavaan paikkaan!
Kolmessa tunnissa ehdimme puhelinmodeemin kautta tutustua jopa useaan www-sivuun. Kukaan meistä ei moittinut modeemia hitaaksi, koska nopeampia emme olleet missään nähneet. Lisäksi sana ”modeemi” oli ainakin minulle niin uusi, ettei tullut mieleenkään ryhtyä laitetta ensi töikseen kritikoimaan.
Jutussamme selostimme nettiretkeä seikkaperäisesti. Yhdestä linkistä pääsi seuraavaan, ja siitä vielä seuraavaan. Kuvituksena oli maailmankartta, johon vierailukohteemme oli sijoitettu. Vuonna 1995 tämä oli aivan pätevä, etten sanoisi uraauurtava lehtijuttu. Siitä tuli lukijapalautettakin: toimitukseen soitti pari ihmistä kysyen, mistä semmoisia internetyhteyksiä voisi ostaa ja saiko niitä ihan tavallisiin koteihinkin.
Verkkoherätyksen saaneena ryhdyin tietysti paasaamaan kaikille, miten verkko muuttaisi nopeasti myös toimitustyön. Sähköposti korvaisi faksin! Pian lehdistötiedotetta ei enää tarvitsisi hakea itse tiedotustilaisuudesta, kun sen voisi katsoa verkosta!
”Kuule, arvoisa nuori nainen”, opasti tuolloin viisikymppinen työtoveri. ”Minä olen koko tähänastisen urani tullut toimeen ilman mitään sähköposteja, ja aion kyllä selvitä eläkkeelle asti samalla tavalla.”
Nyt mies on jäänyt eläkkeelle, mutta sähköpostiin hänen oli pakko koskea jo aika monta vuotta sitten. Vaikka asiat muuttuivat paljon hitaammin kuin 1995 kuvittelin, ne muuttuivat sittenkin, ja vielä paljon enemmän kuin osasin koskaan odottaa.
Kännykälle piti antaa periksi
Ystäväpiiriini kuuluu ihmisiä, jotka 1990-luvun puolivälissä vastustivat sitkeästi kännyköitä. Oli rasittavaa ja tyhmää kulkea puhelin taskussa – saihan asiat hoidettua muutenkin. Ja oli ääliömäistä hölistä puhelimeen vieraiden ihmisten kuullen.
Nämä ystäväni joutuivat kaikki antamaan periksi vuosituhannen vaihteeseen mennessä. Syy oli yksinkertainen: he olivat jäämässä ulkopuolelle.
”Pakko se oli hankkia, kun kaikki valittivat, että minä olen ainoa johon ei saa yhteyttä. Pelkäsin, että pian ei kukaan enää kutsu mihinkään”, yksi perusteli.
”Työnantaja pakotti”, toinen sanoi.
”Perhe äänesti, että luovutaan lankapuhelimesta”, kolmas raportoi.
Sinulle on postia
Keski-ikäistenkin joukosta alkaa olla vaikea löytää ihmisiä, joilla ei ole sähköpostiosoitetta. Aika paljon on tosin sellaisia, jotka keplottelevat puolison osoitteen varassa.
Yhtä tuttavaani voi lähestyä hänen teini-ikäisen lapsensa sähköpostin kautta. Viesti menee perille erittäin tehokkaasti, kun tiedonvälitystehtävään yhdistyy nuoren sanallinen kailotus: ”Äiti, sulle on täällä taas viesti joltain sun kaverilta. Voisitsä kohta hankkia oman osoitteen?”
Joillakin pariskunnilla on yhteinen osoite. Leenajalassi@gmail.com-tyyppinen osoite kuulemma helpottaa kovasti myös perheen sisäistä viestintää, kun kumpikaan perheenpää ei pääse sopimaan vierailukutsuja tai kaveritapaamisia ilman, että toinenkin sen jossain vaiheessa huomaa.
Verkonkäyttöä alihankintana
Ikäihmiset käyttävät verkkoa edustajiensa välityksellä. Muuan tuttu kertoi, miten hänen kahdeksankymppinen äitinsä antaa seikkaperäisiä ja asiantuntevia ohjeita verkkopankkiasioiden hoitamisessa, mutta kieltäytyy itse koskemasta näppäimistöön tai hiireen.
”On niin paljon mukavampi näin”, äiti perustelee. ”Ja helpompi minulle. Jos tulee virhe, se on sitten sinun eikä minun.”
Jos nyt pitäisi löytää Suomesta haastateltavaksi ihminen, johon internetin taikapiiri ei millään tavalla ulotu työssä, vapaa-aikana tai perheen kautta, tehtävä olisi vielä vaikeampi kuin löytää haastateltavaksi verkkoyhteyden haltija keväällä kolmetoista vuotta sitten.
