Seikkailusta rutiiniksi
Seikkailusta rutiiniksi
Tunnetko yhtäkään ihmistä, joka surffailisi netissä? Siis lipuisi ihanan päämäärättömästi sivulta ja sivustolta toiselle pelkän oman kiinnostuksensa ja intuitionsa varassa, linkkien avustamana? Huomaisi aloittaneensa tutusta kohteesta mutta päätyneensä muutaman tunnin surffausretken päätteeksi islantilaisen lammastilallisen sivustoon – yllätykseksi itselleenkin.
Tunnetko surffaajia? Minä en, ja itse olen surffaajasta yhtä kaukana kuin suksisauva havaijilaiselta beachilta.
Antakaas kun vanharouva tuokion muistelee aikaa 1990-luvun puolivälissä, kun verkossa surffaaminen ilmestyi osaksi suomen kieltä ja suomalaisen mieltä. Muistan kirjoittaneeni lukuisia lapsekkaan innostuneita lehtijuttuja nimenomaan tästä surffaamisesta, verkkosivulta toiselle seikkailemisesta. Seikkailin itsekin. Tein Altavistalla ja Yahoolla merkillisiä summittaisia hakuja ja päädyin mitä kummallisimpiin sivustoihin.
Ensi vaiheessa netissä oli vielä siedettävän vähän surffattavaa. Olin oikein iloinen, kun löysin esimerkiksi brittiläisen sanomalehden uunituoreen nettisivuston – se oli ollut olemassa vasta pari viikkoa ennen kuin löytöretkeni heitti minut etusivun otsikosta sisään.
Olin kannustava ja tyytyväinen, kun löysin verkosta suomalaisen tekijän sivut, olivat ne ihan millaiset kötöstykset tahansa. Pidin normaalina sitä, että ihmiset aloittivat verkkoretkensä oman operaattorinsa sivustosta – vaihtoehtoja ei ollut vielä kovin paljon.
Mutta nyt on. Löytämisen riemu on muuttunut ähkyn jälkeiseksi raukeudeksi. Verkossa on niin paljon kaikkea, että vaikka käyttäisin surffaamiseen koko elämäni, näkisin siitä häviävän murto-osan.
Kuitenkin samaan aikaan tiedän, että verkossa on paljon sellaista, mikä minua oikeasti kiinnostaisi, mutta silti normaaliin elämäni päivään mahtuu vain käynti noin viidellätoista vakiosivustolla. Väliin olen vakioreittiini tyytyväinen, väliin en. Mitään suoranaisesti uutta en ole nähnyt pitkiin aikoihin.
Mikä estää rennon, nautinnollisen surffailun verkon rannattomalla merellä? Normaali keski-ikäinen perheenemo vastaa tietysti ensimmäiseksi, että ajan puute. Tuhlattavaksi sopivaa aikaa on kiduttavan vähän, eikä sitä vähää viitsi uhrata islantilaisen lammasfarmarin ottamille hyvillekään valokuville.
Toinen syy on tietysti urautuminen. Jos joka tapauksessa lukee uutiset muutamasta paikasta, hoitaa pankkiasiat, tilaa jokusen konserttilipun ja tarkistaa kavereiden kuulumiset, netinkäyttönälkä on sinänsä jo tyydytetty. Pitäisi olla aivan erityisen hyvä syy, että viitsisi poiketa polulta.
Kolmas syy on sivustosta toiseen johtavien linkitysten häviäminen. Kuunnelkaa nyt: Häviäminen! ”Eteenpäin” johdattavat linkit vievät korkeintaan saman konsernin muiden verkkopalveluiden ääreen. Sivustojen haltijat tekevät nimenomaisesti kaikkensa, että vierailija ei pääsisi pakoon. Linkkiä pitkin se ei yleensä onnistukaan, vaan pois on pötkittävä osoiterivin tai Googlen kautta.
Niin, Googlen. Yleensä esiinnyn Googlessakin tuiman päämäärätietoisena: Tiedän, mitä haluan löytää, ja haluan sinne nopeasti. Tämmöisellä asenteella ei maailma juuri avarru. Kerran käytin varttitunnin tutkimalla, mitä hakusanoja ihmiset yleisimmin Googleen syöttävät ja mitä hakutuloksista tällöin löytyy. Lopetin, ennen kuin kerkesin aiheuttaa sielulleni suurempaa vahinkoa.
Kun koko maailma on jo netissä ja polut tallautuneet pian liiankin tasaisiksi, seikkailunhaluisten on syytä keksiä jotain kokonaan uutta. Nettisurffaamisen sijaan voisi harrastaa vaikka ihan oikeaa surffaamista, lainelautailua! Näin sitä läheltä pari vuotta sitten Italian Gardajärvellä, ja kuvat tuulessa kiitävistä surffareista jäivät mieleen pitkiksi ajoiksi.
