Nolo 2.0
Nolo 2.0
Olen joutunut viime aikoina tarkistamaan mielipiteitäni. Ikävämpi homma, sillä tällaisessa prosessissa on suuri riski joutua myöntämään olleensa nolosti väärässä.
Ensin jouduin tarkistamaan mielipidettäni mikrobloggauspalvelu Twitteristä. Kotimaista perua olevan Jaikun kehityksen tyrehdyttyä tein päätöksen ryhtyä kovaa vauhtia käyttäjämääräänsä kasvattaneen Twitterin käyttäjäksi.
Kuvittelin Twitterin vastaavan samaan tarpeeseen kuin Jaikunkin, olihan perusidea samanlainen: tekstiviestin mittaisten statusviestien kirjoittaminen ja niiden kommentointi.
Yritin tosissani. Asensin koneelleni yhtä ja toista Twitter-asiakasohjelmaa, ja kokeilin Twitterin päivittämistä ja seuraamista matkapuhelimella.
Twitter ei kuitenkaan tarttunut. Jaikua olin tottunut seuraamaan hyvinkin tiiviisti: Bussissa, kaupan kassajonossa ja työkoneen selaimessa. Twitteriin ei kovasta yrittämisestä huolimattakaan syntynyt tällaista suhdetta.
En myöskään koskaan saanut aikaan rutiinia Twitterin päivittämiseen. Päivitykset jäivät vähiin, ja palvelun käyttö kutistui muutamien ulkomaalaisten web-alan gurujen päivitysvirran tiirailuksi.
Koin Twitterin liian sekavaksi. Odotukseni oli varmaan liian selvästi pienen yhteisön käyttämän Jaikun mukaan rakentunut: Odotin Twitteriin rakentuvan samanlaisia, alkuperäistä statusviestiä kommentoivia ja siitä laajentuvia keskusteluketjuja kuin Jaikuun. Sen sijaan Twitter näyttäytyikin kakofonisena areenana, jossa kaikki huutavat yhtä aikaa ja vastaukset hukkuvat mölinän sekaan.
Pidempään Twitteriä käyttäneet ja siihen sisään päässeet ystävät moittivat minua vääristä odotuksistani. Twitterin reaaliaikaisuus, suuri käyttäjämassa, hakumahdollisuudet ja palvelun ympärille syntynyt ekosysteemi hakkaavat twiittaajien mielestä Jaikun 6–0.
En ole vieläkään täysin vakuuttunut, vaikka haluaisin kyllä olla.
Jaikun ja Twitterin paikan onkin käytössäni vienyt Facebook. Siinäkin on palvelu, jonka suhteen olen joutunut muuttamaan mieltäni. Ensi alkuun Facebook vaikutti rasittavalta kokoelmalta testejä, pelejä ja ketjukirjeitä. Usean muutoksen kautta siitä on kuitenkin tullut hyvin pitkälti (Jaikun tai Twitterin tapaan) statuspäivityksiin ja niiden kommentointiin nojaava palvelu.
Nöyrtyminen Facebook-käyttäjäksi on jossain määrin noloa. Se on palvelu, jossa ovat kaikki. Siis aivan kaikki. Jopa äitini. Kuinka uskottavaa edelläkävijäimagoa voi kuvitella ylläpitävänsä käyttämällä web-palvelua, jonka asiakkaisiin oma äiti kuuluu (olen pahoillani äiti, olet tässä nyt ikään kuin edustamassa kaikkia äit... jaa, tuo taisi vain pahentaa tilannetta)? Ymmärtänette nyt kuitenkin, mitä tarkoitan.
Kolmas mielipiteen tarkistus on ollut pakko tehdä musiikkipalvelu Spotifyn kohdalla. Vielä pari vuotta sitten olin vakuuttunut siitä, että Applen Itunes-kauppa oli musiikkikaupan selvä ja kiistaton voittaja: Hyvälaatuista ja edullista musiikkia kytkettynä hyvin suunniteltuun musiikkilaitteeseen. Erilaiset suoratoistotekniikkaan perustuvat palvelut vaikuttivat Itunesin rinnalla puolivillaisilta kompromisseilta.
Spotify onnistui kuitenkin kääntämään pääni. Ensinnäkin sen käyttöliittymä oli kaikessa itunesmaisuudessaan helppo omaksua. Tärkeämpi tekijä oli kuitenkin palvelun laaja musiikkivalikoima, joka näyttää kasvavan kaiken aikaa.
Spotify osoittautui myös yllättävän sosiaaliseksi palveluksi. Sen avulla on mahdollista tehdä jaettuja soittolistoja: käyttäjä voi siis koostaa haluamansa listan, antaa sen osoitteen muille käyttäjille ja näin kutsua nämä mukaan muokkaamaan tai pelkästään kuuntelemaan koottua listaa.
Muutaman ystävän kanssa Spotifyn ympärille on järjestetty Facebookissa Spotify-orgioita eli sporgioita. Ideana on heitellä sporgioiden isännän tai emännän statuspäivityksen kommenteiksi linkkejä Spotifysta löytyviin kappaleisiin. Sporgioita on järjestetty täysin vapaasti tai tiettyyn teemaan (cover-versiot, Ruotsi) liittyen. Oman makunsa toimintaan tuo se, että Spotify-linkki ei itsessään anna mitään osviittaa siitä, mikä kappale sen takaa löytyy. Yllätykset ovat, mausta riippuen, joko karmivia tai miellyttäviä.
