Vihreä IT
Janos Honkonen, Antti Tuurala • piirrokset: Petri Rotsten
Vihreä IT
elektroniikan elämänkaari
Tietokoneiden ja kännyköiden käyttöikä on lyhentynyt lyhentymistään, ja uusia laitteita hankitaan parin vuoden välein. Elektroniikkajätteestä muodostuu yhä suurempi ympäristökuorma - laitteiden valmistuksesta puhumattakaan.
Kannettava tietokone on tullut tiensä päähän - ohjelmistot pyörivät kaverin uutuusläppärissä paljon sutjakkaammin, akku alkaa olla väsynyt ja kolmen vuoden ikäinen tietokone tuntuu epäilyttävältä, kohtahan se varmasti jo hajoaa. Kiintolevyjen tyhjennyksen jälkeen kone päätyy kierrätyskeskuksen elektroniikkahäkkiin ja käyttäjälle jää hyvä mieli. Nyt on ympäristöstäkin huolehdittu, kun elektroniikkaromu päätyi oikeaan osoitteeseen.
Kun pohditaan tietokoneiden ympäristövaikutuksia, mieleen tulevat yleensä ensimmäisenä virrankulutus sekä se, että laite hävitetään asianmukaisesti. Tämä on kuitenkin vain pieni osa laitteen varsinaista elinkaarta.
"Kyllä suurimmat ympäristövaikutukset tietokone aiheuttaa jo tuotantovaiheessa, ennen kuin laite tulee kuluttajalle tai kotiin", luonnehtii Lassila Tikanojan ympäristöhuollon asiantuntija Johanna Krabbe. "Jostain kaivetaan maaperästä malmia, joka rikastetaan metalliksi ja jalostetaan komponentiksi, josta sitten rakennetaan osa tietokonetta. Muovi hankitaan öljyvaroista ja jalostetaan eteenpäin."
Konetta naputellessa ei tule helposti ajatelleeksi, että jokainen sen muoviosa on peräisin öljytuotteista, piirilevyt ovat täynnä harvinaisia metalleja, joiden louhiminen ja jalostaminen ovat monimutkaisia ja resurssiahneita prosesseja, minkä lisäksi materiaalin kuljettaminen ja komponenttien kasaaminen vaativat sekä energiaa että muita resursseja.
Nykyisin esimerkiksi kannettavan tietokoneen materiaaleista voidaan tavalla tai toisella hyötykäyttää 85 prosenttia, mutta laitteen todellinen ympäristökuormitus löytyy sen valmistusprosessista. "Loppupää on aika pieni osa laitteen elinkaarta - toki oleellinen, jotta se materiaali saadaan uusiokäyttöön energiana tai raaka-aineena", Krabbe kertoo.
Tietokoneet ovat resurssisyöppöjä
Vuonna 2004 United Nations University teki tutkimuksen, jossa perehdyttiin siihen, millä tavoin mikropiirien ja tietokoneiden valmistaminen kuormittaa ympäristöä ja käyttää luonnonvaroja. Tutkimus osoitti, että tietokoneet ovat valmistusprosessissaan pahempia resurssisyöppöjä kuin esimerkiksi henkilöautot.
Tutkimuksen mukaan keskimääräisen pöytätietokoneen ja kuvaputkinäytön valmistamiseen vaadittiin sen painoon nähden kymmenkertainen määrä fossiilisia polttoaineita ja kemikaaleja, kun esimerkiksi autot vaativat vain 1-2-kertaisesti niiden painon verran materiaaleja. Käytännössä pöytäkoneen valmistaminen hörppää 240 kiloa fossiilisia polttoaineita, 22 kiloa kemikaaleja ja huimat 1500 litraa vettä.
Työpöydän kulmalla lepäilee siis noin 1,8 tonnia raaka-ainetta, eli suuren henkilöauton kokoinen lohkare. Lisäksi 83 prosenttia tietokoneen elinkaaren aikana kuluttamasta energiasta menee laitteen valmistamiseen, ei suinkaan sen käyttämiseen. Vastaava luku vaikkapa jääkaapilla on 12 prosenttia.
Tutkimus on tätä nykyä jo hieman vanhentunut, sillä esimerkiksi kuvaputkinäytöt ovat vaihtuneet litteisiin näyttöihin, mutta se antaa edelleen hyvän kuvan siitä, kuinka resurssi-intensiivistä tietokoneiden valmistaminen on. Lisäksi tietokoneiden käyttöikä lyhenee jatkuvasti ja uusia laitteita hankitaan yhä tiuhempaan tahtiin. Vaikka yksittäisten tietokoneen ympäristökuormitus on laskenut, koneita hävitetään kiihtyvällä vauhdilla.
Tietokoneen elinkaari laskussa
Krabben mukaan eteenpäin on menty siinä, että tietokonelaitteistot ovat keventyneet. Materiaaleja käytetään vähemmän ja tehokkaammin, mikä hyödyttää ympäristöä. Miniläppäreissä käytetään vähemmän materiaaleja kuin aiemmissa raahattavissa koneissa.
Vaikka muovia ja metallia kuluu vähemmän, tilanne ei Krabben mukaan kokonaisuutena parane. "Tämä ympäristöetu syödään sillä, että laitteiden käyttöikä lyhenee. Tietokoneiden käyttöikä ei ole yhtä pitkä kuin ennen, ja ihmiset haluavat nopeasti uuden laitteen. Tässä voisi aina miettiä tarkemmin, että onko se kone juuri nyt vaihdettava aina uuteen."
Krabbe arvioi työkäytössä olevien tietokoneiden käyttöiäksi kolmesta viiteen vuotta, mutta Greenpeacen mielestä tilanne on synkempi. Järjestön mukaan tietokoneiden käyttöaika on pudonnut vuosien 1997-2005 välillä kuudesta vuodesta kahteen.
Pöytäkoneilla käyttöiän määrittäminen voi olla hankalaa, sillä laitteita päivitetään osa kerrallaan. Kannettavien koneiden päivitettävyys on edelleen lapsenkengissään, ja niiden kysyntä kasvaa.
Kun läppäri lentää roskiin
Vaikka laitetta korjaisi tai päivittäisi, sen käyttöikä on loppujen lopuksi rajallinen. Vuonna 2005 astui voimaan EU:n WEEE-direktiiviin perustuva tuottajavastuu, jonka mukaan sähkö- ja elektroniikkalaitteiden tuottaja on vastuussa myymiensä laitteiden uudelleenkäytöstä ja jätehuollosta sekä niiden kustannuksista. Laitteen valmistajan tai maahantuojan vastuulla on siis järjestää asianmukainen kierrätys, joka ei enää maksa käyttäjälle mitään.
Vuonna 2005 tehdyn tutkimuksen mukaan jokainen suomalainen tuottaa vuosittain noin 20 kiloa sähkö- ja elektroniikkaromua, eikä määrä ole ainakaan laskussa. Tietokoneita ja muita suuria sähkölaitteita päätyy onneksi enää harvoin sekajätteen joukkoon - ei vähiten siksi, että tällaisesta toiminnasta voi rapsahtaa taloyhtiölle tuntuvia lisälaskuja.
Elektroniikkajätteen kierrätyspisteeseen viedyt elektroniikkajätteet lajitellaan omiin kuormiinsa, esimerkiksi näppäimistöt yhteen, näytöt toiseen ja tulostimet kolmanteen, minkä jälkeen ne viedään asianmukaisesti käsiteltäväksi.
Uusiokäyttöön, materiaaliksi vai energiaksi?
Kannettavalla tietokoneella on kolme reittiä hävittämisen jälkeen. Jätelain mukaan ensimmäinen tavoite on ehkäistä jätteen syntymistä. Toinen on suora uusiokäyttö, jossa tuotetta tai sen komponentteja käytetään sellaisenaan uudelleen. Tämä voi olla varsin kevyttä toimintaa, esimerkiksi korujen tekemistä näppäimistöstä tai vaikkapa näppäimistön käyttämistä sellaisenaan toisessa laitteessa.
Suuren mittakaavan kaupallisella tasolla uusiokäyttö on aika marginaalista, sillä vanhoille komponenteille on työlästä löytää uutta käyttötarkoitusta.
Uusiokäyttöön kelpaamattomat tuotteet pyritään kierrättämään materiaalitasolla. Muovi- ja metalliosat rouhitaan, minkä jälkeen ne erotetaan esimerkiksi kelluttamalla tai granuloimalla eri raaka-aineiksi. Se materiaali, jota ei voida käyttää raaka-aineena, joutuu energiajätteeksi. Käytännössä jäte poltetaan ja sillä tuotetaan sähköä tai lämpöä.
Johanna Krabbe arvioi, että tyypillisestä kannettavasta tietokoneesta noin 85 prosenttia voidaan hyötykäyttää. 75 prosenttia materiaaleista on kierrätettävissä uusiomateriaaleiksi ja kymmenen prosenttia niistä soveltuu energian tuotantoon.
Ehkäisy ja uusiokäyttö kunniaan
Tietokoneiden ja niiden komponenttien uusiokäyttö on teollisella tasolla haastavaa. Pois heitettyjen laitteiden testaaminen ei ole suuressa mittakaavassa taloudellisesti kovin kiinnostavaa.
Sitä tosin tehdään esimerkiksi niin sanotuissa sosiaalisissa yrityksissä ja yhdistyksissä, joista eräs on Työ & Toiminta ry. Järjestössä käsitellään sähkö- ja elektroniikkaromua, josta kasataan esimerkiksi edullisia käytettyjä tietokoneita. Tietotekniikan uusiokäyttö on pitkälti käyttäjien itsensä käsissä.
Tietokoneharrastajalla kolme vuotta vanha kannettava voi alkaa poltella sormissa, sillä uudet laitteet ovat toiminnaltaan niin paljon nopeampia ja muotoilultaan hienompia. Kannattaa ehkä miettiä, tarvitseeko uutta kannettavaa oikeasti, vai pärjäisikö vanhalla vielä vuoden - ja löytyisikö sille sen jälkeen käyttäjä?
Voi myös pohtia, kannattaako isovanhemmille hankkia marketista sähköpostikoneeksi tehomylly, jollaista olisi 10 vuotta sitten käytetty tieteelliseen laskentaan, vai kelpaisiko vanhoista osista kasattu kone viestittelyyn ja laskujen maksamiseen.
Ongelmajätteet erilleen
Ensimmäinen askel kannettavan tietokoneen kierrättämisessä on ongelmajätteitä sisältävien osien irrottaminen ja toimittaminen erilliskäsittelyyn. Tällaisia osia ovat esimerkiksi kannettavan tietokoneen akku sekä näyttö.
Ennen littunäyttöjen aikaa eräs merkittävä tietokoneromun ongelmajäte oli lyijylasi, jota löytyi monitoreista. Vanhimmissa kuvaputkinäytöissä saattoi olla jopa 2-3 kiloa lyijyä, uudemmissa sitä on noin kilo. Asianmukaisesti käsiteltynä näyttöjen lyijylasi, tai vain sen sisältämä lyijy, pystyttiin käsittelemään uudelleen materiaalitasolla ja hyödyntämään esimerkiksi uusien näyttöjen valmistamisessa.
Lyijyä löytyy edelleen piirilevyiltä, joissa sitä käytetään komponenttien juotoksissa. Greenpeacen Erik Albertsenin mukaan suhdeluku oli aiemmin 40 prosenttia lyijyä ja 60 prosenttia tinaa, mutta nykyisin on jäljellä enää harvoja sovelluksia, joissa valmistajat väittävät, ettei tätä voisi korvata tinan ja hopean seoksella.
Littunäytöt poistivat kuvioista lyijyn, mutta toivat mukanaan elohopean. Toisin kuin lyijy, elohopea ei ole kierrätettävissä, joten se pitää käsitellä asianmukaisesti vaarattomaksi. Levitessään ympäristöön vaikkapa romun polttamisen seurauksena luontoon levinnyt elohopea rikastuu ravintoketjun myötä esimerkiksi kaloihin, joita käytetään myös ihmisravinnoksi.
Elohopea on lyijyn tapaan poistumassa valmistusprosessista, sillä taustavalaistut nestekidenäytöt alkavat vaihtua led-tekniikkaa käyttäviin malleihin. Led-näytöt käyttävät lisäksi vähemmän virtaa kuin lcd-mallit.
Muovi ja metalli kiertoon
Suurin osa kannettavista tietokoneista löytyvästä muovista ja metallista voidaan kierrättää raaka-aineena. Muovin kierrätyksen ikuinen haaste on muovilaatujen tunnistaminen. Tätä hankaloittaa se, etteivät laitevalmistajat ilmoita selkeästi, mitä aineita esimerkiksi kannettavat tietokoneet sisältävät.
Krabbe nostaa kannettavien tietokoneiden muovin kierrätyksessä esille kaksi ongelmallista aineryhmää. Näistä ensimmäinen ovat bromia sisältävät palonestoaineet, joita käytetään esimerkiksi piirilevyissä sekä tuulettimissa. Ne ovat haitallisia sekä kierrätyksen että ympäristön kannalta ja estävät käytännössä muovin kierrättämisen materiaalina.
Toinen kierrätykseen kelpaamaton materiaali ovat pvc-muovit, joita edelleen löytyy myös kannettavista tietokoneista ja muusta elektroniikasta. Pvc-muoveja käytetään esimerkiksi luotto- ja henkilökorteissa sekä kosteutta kestävissä tuotteissa, kuten tiskihanskoissa, salaojaputkissa, kerniliinoissa ja sadevaatteissa.
Greenpeacen Erik Albertsenin mukaan pvc-muovit ovat helposti korvattavissa muilla materiaaleilla, eikä kysymys ole muusta kuin siitä, että valmistajat pitäisi saada muuttamaan tapojaan. Nykyisin muun muassa Nokia ja Apple ovatkin luopuneet pvc-muovien käyttämisestä.
Lämpöä ja energiaa
Uusiokäyttöön ja materiaalikierrätykseen kelpaamattomat muovit joutuvat tämän jälkeen energiajätteeksi. Muovin hävittämisen tulee tapahtua yli 300 asteen lämpötilassa, jolloin puhtaasta muovista ei muodostu kuin hiilidioksidia ja vettä. Harva muovi on täysin puhdasta, joten sen lisäaineet voivat tuottaa palaessaan erilaisia haitallisia tai myrkyllisiä yhdisteitä.
Ongelmatapauksen myös energiatuotannossa muodostavat pvc-muovit, joiden sisältämä kloori estää niiden polttamisen. Kloori on myrkyllinen aine, ja jo 1000 miljoonasosan pitoisuus hengitysilmassa aiheuttaa kuoleman, pienempien pitoisuuksien vahingoittaessa hengityselimiä.
Miten tilannetta voi parantaa?
Sekä ongelmajätteitä käsittelevän Lassila & Tikanojan että Greenpeacen edustajat ovat pitkälti samoilla linjoilla siinä, miten nykytilannetta voitaisiin parantaa.
Näistä ensimmäinen on laitteiden käyttöiän pidentäminen. Valmistajien tulisi panostaa enemmän siihen, että esimerkiksi tietokoneet ovat korjattavissa ja päivitettävissä niin, että ne ovat pidempään käyttökelpoisia.
Krabben mukaan tässä tosin tulevat vastaan myös kuluttajien psykologiset seikat. Kolme vuotta vanha kannettava on huono, koska valmistajalta on jo tullut uusia ja hienompia versioita.
Toinen askel on luopua vaarallisista valmistusaineista, mikä on pitkälti asennekysymys. Kuten jo todettiin, esimerkiksi pvc-muovit ja bromipitoiset palonestoaineet ovat korvattavissa vaarattomammilla vaihtoehdoilla.
Laitteet hajoavat ennemmin tai myöhemmin, joten valmistajien pitäisi tehdä niiden kierrättämisestä helpompaa. Kolmas askel on antaa laitteista tarkka tuoteseloste, jossa kerrotaan, mistä materiaaleista niiden komponentit koostuvat. Tämä helpottaa laitteiden käsittelyä kierrätysprosessissa, etenkin mikäli komponentteja ei ole integroitu suuriksi kokonaisuuksiksi, joiden erottelu on vaikeaa.
Täydellistä kiertoa tavoittelemassa
Greenpeacen Eric Albertsenin mukaan ihannetilanteessa elektroniikan valmistus olisi täysin suljettu kehä. Jokaisen osan jokaisessa valmistusprosessin askeleessa huomioitaisiin ympäristöseikat, lähtien tehtaan tuottamasta hiilidioksidipäästöstä ja päätyen kuljetukseen, jakeluun ja kierrätykseen.
"Tämä saattaa kuulostaa täydellisyyden tavoittelulta, ja sitä se onkin", Albertsen myöntää. "On kuitenkin monista syistä vaikea nähdä, miten tilannetta voisi ajatella toisin. Raakamateriaalien kulutus on nousussa, ja maailman väestö ei ainoastaan kasva 200 000 hengellä päivittäin, vaan tienaa jatkuvasti enemmän rahaa laitteiden hankkimiseen. Kulutus nousee samoin kuin raakamateriaalien kysyntä.
Nykyinen talouskriisi taittuu ennemmin tai myöhemmin uuteen talousnousun vaiheeseen. Kultaa, hopeaa, tinaa, palladiumia ja jopa muoveja ei ole enää varaa heittää pois - ei ympäristöön liittyvistä eikä taloudellisista syistä."
Tietotekniikka saastuttaa - mutta myös pelastaa
Tietokone- ja elektroniikkasaaste on selvästi merkittävä ja yhä kasvava ongelma. Ovatko tietokoneet sitten pahasta ja olisiko ratkaisu siis jarruttaa rajusti maailman tietoteknistymistä?
Ei suinkaan, sillä tietotekniikalla on myös valta vähentää maailmanlaajuista ilmastokuormitusta. Etenkin sähköiset palvelut vähentävät merkittävästi matkailun tarvetta ja paperia sekä säästävät henkilöiden aikaa. Viime vuonna tehdyn tutkimuksen mukaan noin Tampereen kokoisen Britannialaisen Sunderlandin kaupungin hiilidioksidipäästöjä voitaisiin sähköisillä palveluilla vähentää 80 tonnia vuodessa.
WWF:n ja Etnon tekemän tutkimuksen mukaan puolestaan kymmenen miljoonan käyttäjän siirtyminen paperilaskuista sähköiseen asiointiin vähentäisi päästöjä 10,9 tuhatta tonnia, 90 miljoonan hengen siirtyminen sähköiseen laskutukseen puolestaan 100 tuhatta tonnia. Tämä vastaa Suomen ja vaikkapa Hong Kongin yhteenlaskettua vuosittaista kasvihuonekaasujen päästömäärää.
Pallo kuluttajalla
Kun sekä kuluttajat että laitevalmistajat ryhtyvät kiinnittämään enemmän huomiota siihen, mistä kuluttajaelektroniikka tulee ja mihin se päätyy, tietotekniikalla on potentiaalia auttaa ympäristön suojelussa virtaviivaistamalla muiden alojen työtehtäviä sekä vähentämällä tarvetta lähialueelle tai kauemmas suuntautuville työmatkoille.
Sillä välin pallo on pitkälti myös meillä kuluttajilla. Kannettavien tietokoneiden valmistajilta on syytä ryhtyä vaatimaan parempaa päivitettävyyttä sen sijaan, että kuluttajille yritetään myydä uusi tietokone parin vuoden välein. Firmat myyvät mitä kuluttajat haluavat, ja vihreyttä käytetään jo nyt tietotekniikankin puolella myyntivalttina. Kannattaa tutustua firmojen vihreysväitteisiin sekä vilkaista hieman myös sitä, mihin oma tietokoneromu lopulta päätyy.
Ja vaikka se uusi läppäri- tai mp3-soitinmallisto on sairaan siisti, ehkäpä sillä vanhalla kannettavalla tai Ipodilla pärjäisi vielä vuoden tai pari?
Tietotekniikan hiilijalanjälki
Nykyisessä ympäristökeskustelussa törmää vähän väliä käsitteeseen "hiilijalanjälki", jota harvoin selitetään auki. Kyseessä on yksinkertaisesti se, miten paljon kasvihuonekaasuja tietty tuote tai toiminta vapauttaa.
Termiä hämmentää hieman se, että joskus sillä viitataan vain vapautuvaan hiilidioksidin määrään, joskus kaikkiin kaasuihin. Jälkimmäisessä tapauksessa muiden päästöjen vaikutus on muunnettu vastaamaan hiilidioksidin ilmastovaikutusta. Tämä helpottaa ympäristökuorman vertailua - vapautui prosessissa mitä vapautui, ympäristövaikutusta voi verrata yhteismitallisella suureella. Esimerkiksi vuonna 2007 koko Suomen hiilijalanjälki oli 65 799 000 tonnia.
Hiilijalanjälkeen voidaan laskea joko välittömät vaikutukset tai tuotteen koko elinikä. Tietokoneen tapauksessa välittömät vaikutukset ovat sen sähkönkulutuksen aiheuttama kuormitus, elinikä taas koneen tuottama kuormitus koko sen elinkaaren aikana raakamateriaalin hankkimisesta kuluttajakäytön kautta koneen hävittämiseen.
Ilmailulla on ympäristöpiireissä melko huono imago, ja sitä pidetään eräänä merkittävimmistä yksittäisistä ilmastonmuutosta kiihdyttävien saasteiden tuottajista. Tutkimusyhtiö Gartner julkaisi vuonna 2007 tutkimuksen, jonka mukaan tietotekniikka-ala vastaa kahdesta prosentista koko maailman hiilidioksidipäästöistä - mikä vastaa ilmailualan tuottamaa päästökuormitusta. Tähän laskettiin yrityskäytössä oleva it-infrastruktuuri sekä kotikäytössä olevat tietokoneet ja kännykät.
Jätteet oikeaan osoitteeseen
Suomalainen kuluttaja voi olla melkoisen varma siitä, että kun hän vie elektroniikkajätettä kierrätettäväksi, se päätyy asiallisesti käsiteltäväksi. Pohjoismaat ovat keskittäneet ongelmajätteen käsittelyä, joten esimerkiksi kotimaista tietokoneromua viedään Ruotsiin hävitettäväksi.
SER-jätteen käsittely ei ole halpaa eikä yksinkertaista, joten sitä toimitetaan laittomasti kolmannen maailman maihin ja Aasiaan niin Euroopasta, Japanista, Yhdysvalloista kuin muista teollisuusmaista. Laitteista saadaan hyvin yksinkertaisilla menetelmillä esille käyttökelpoista materiaalia, esimerkiksi kuparia. Tällöin tosin huomiotta jäävät niin ympäristö kuin työntekijöiden terveys.
Elektroniikan piilotettu virta
Greenpeacen mukaan kehitysmaihin päätyvän SER-romun määrä ei ole mikään pieni puro edes Euroopassa. Viime vuoden helmikuussa julkaistun raportin mukaan EU:n alueella kerätään vuosittain 8,7 tonnia elektroniikkaromua, josta vain 2,1 tonnia kerätään ja käsitellään asianmukaisesti. Loput 75 prosenttia katoavat kuin tuhka tuuleen. Osa siitä päätyy luultavasti tavallisen jätteen sekaan, osa puolestaan Intiaan, Kiinaan tai Afrikkaan jatkokäsiteltäväksi.
Yhdysvalloissa tämä piilossa pysyvä tuotevirta on vielä suurempi, sillä ainoastaan 20 prosenttia televisioista, tietokoneista ja muusta elektroniikasta erotellaan tavallisista jätteistä. Osa näistä erotelluista laitteista toimitetaan Kiinaan ja Intiaan, loput haudataan, poltetaan, varastoidaan tai viedään ulkomaille. Haudatut laitteet luovuttavat myrkylliset aineensa maaperään ja pahimmassa tapauksessa pohjaveteen, josta ne voivat päätyä vesistöihin sekä ravintoketjuun.
Emolevykeittoa ja piuhanuotioita
Kiinan ja Intian kaltaisissa tuoreissa teollisuusmaissa kierrätyskäytäntö on vähintäänkin sääntelemätön, ja esimerkiksi Intiassa 99 prosenttia elektroniikkajätteestä käsitellään vastuuttomasti. Kierrätysmenetelmät ovat myös hyvin alkeellisia.
Greenpeace on dokumentoinut esimerkiksi Ghanassa romunkierrättämöitä, joissa teini-ikäiset ja nuoremmat lapset rikkoivat elektroniikkaa kivillä, poimivat käsin alumiini- ja kupariosia sekä murskasivat loput jätteestä. Pöly ja palamiskaasut leviävät ilmaan suojaamattomien työntekijöiden ympärille.
Sähköjohtojen kupari kerätään polttamalla johdinten muovi pois avoimissa nuotioissa. Johtimissa käytetään useita eri muovilaatuja, myös klooria sisältävää pvc:tä, jonka myrkylliset palokaasut leviävät hengitysilmaan. Piirilevyjä ja metallia saatetaan myös sulattaa avoimissa astioissa.
Miten elektroniikkajäte ylipäänsä päätyy kehitysmaihin esimerkiksi EU:sta, jossa jätteiden vientiä rajoittavat useat kiellot? Eräs tapa on toimittaa romuelektroniikkaa käytettyinä laitteina, joiden viemisen EU:n lait sallivat. EU:n komission edustajan arvion mukaan 25-75 prosenttia käytetystä elektroniikasta on kuitenkin käyttökelvottoman rikkinäistä - eli käytännössä sähkö- ja elektroniikkaromua.
Direktiivejä ja lainsääsäädäntöä
Elektroniikan valmistusta ja kierrätystä ohjataan monilla erilaisilla direktiiveillä ja säännöksillä, joiden avulla pyritään vähentämään valmistuksen ja kierrätyksen aikaisia haittavaikutuksia sekä vähentämään myrkyllisten ja haitallisten aineiden käyttöä.
Elektroniikan valmistuksen osalta tärkein direktiivi on RoHS, joka otettiin käyttöön 1.7.2006. Sanoista Restriction of Hazardous Substances lyhennetyn direktiivin tarkoituksena on rajoittaa ympäristölle ja terveydelle haitallisten aineiden käyttöä sähkö- ja elektroniikkalaitteissa. Kyseiset aineet ovat lyijy, elohopea, kadmium, kuusiarvoinen kromi sekä palonsuoja-aineet PBB- (polybromattu bifenyylieetteri) ja PBDE (polybromattu difenyylieetteri).
Seurauksena tästä on se, että esimerkiksi lyijyä sisältäneet juotteet on korvattu lyijyttömillä tuotteilla. Samoin joitakin komponentteja on jouduttu vaihtamaan sellaisiin, jotka eivät sisällä haitallisia aineita, kuten kadmiumia.
RoHS-direktiivi liittyy omalta osaltaan sähkö- ja elektroniikkalaiteromun tuottajavastuusta säädettyyn WEEE-direktiiviin (Waste Electrical and Electronic Equipment). Direktiivi astui voimaan 13.8.2005, ja sen tuottajavastuulla tarkoitetaan sitä, että laitteen tuottaja tai valmistaja on velvollinen edistämään markkinoille luovutettujen tuotteiden ja niistä syntyvän jätteen uudelleenkäyttöä, hyödyntämistä ja muun jätehuollon järjestämisistä sekä vastaamaan tästä aiheutuvista kustannuksista.
Kuluttajalle tämä näkyy siinä, että sähkö- ja elektroniikkalaitteiden kierrättäminen on ilmaista. Direktiivin voimaantulon seurauksena laitteiden hintaan lisättiin kierrätysmaksu, joka sittemmin on hintamerkinnöistä kadonnut.
Laitteiden valmistuksessa käytettäviä kemikaaleja puolestaan säätelee REACH-asetus (Registration, Evaluation, Authorisation, and Restriction of Chemicals). REACH liittyy läheisesti myös Suomeen, sillä sitä valvova Euroopan kemikaalivirasto sijaitsee Helsingissä.
WEEE- ja RoHS-direktiivejä ollaan tarkistamassa, jotta suurempi osa sähkö- ja elektroniikkaromusta saataisiin kierrätettyä. Tarkennettujen direktiivien tarkoituksena on myös karsia romun laitonta kauppaa EU:n ulkopuolisiin maihin. EU:n alueella myös myydään yhä paljon laittomasti laitteita, jotka eivät täytä RoHS-direktiivin vaatimuksia.
