Yhteiset tiedot hyötykäyttöön
Yhteiset tiedot hyötykäyttöön
Suomessa ja muissa Pohjoismaissa ollaan syystä ylpeitä hallintomme avoimuudesta. Viranomaisten asiakirjojen julkisuutta pidetään itsestäänselvyytenä, toisin kuin monessa muussa maassa. Itsetyytyväisyydessämme meiltä on jäänyt kuitenkin huomaamatta, että kehityksemme on pysähtynyt jo vuosikymmeniä sitten.
Käytännössä julkishallinnon läpinäkyvyys on edelleen sitä, että kansalainen saa pyytämällä julkiset asiakirjat luettavakseen, kunhan ensin tietää, että asiakirja on ylipäätään olemassa ja minkä viranomaisen mapistosta se diaarinumeron perusteella löytyy.
Viranomaiset ovat toki viime vuosina sähköistäneet palveluitaan ja julkaisevat yhä enemmän tietoa myös verkossa, mutta rakenteet ovat ennallaan. Julkiset tietopalvelut toimivat edelleen pikemmin hallintobyrokratian kuin kansalaisen logiikalla. Tietoa kaipaavan kansalaisen on tiedettävä, kuuluuko asia esimerkiksi Kelalle, TE-keskukselle, verottajalle, lääninhallitukselle, kunnan sosiaalitoimelle tai vaikka riistanhoitopiirille.
Ei ihmisiä kiinnosta, kuuluuko tiessä olevan montun korjaaminen Destialle vai kunnan tekniselle toimelle , pääasia että montusta on helppo tehdä ilmoitus. Myös palaute siitä, koska kuoppa paikataan, olisi kiva.
Kansalaisten tieto- ja palvelutarpeiden parhaita asiantuntijoita eivät ole viranomaiset vaan kansalaiset itse. Siksi todella avoimessa tietoyhteiskunnassa kansalaiset voivat myös itse kehittää julkisia palveluita.
Avoimessa tietoyhteiskunnassa viranomaisten tietojärjestelmissä on avoin sovellusrajapinta, API, jonka kautta kenellä tahansa on pääsy viranomaisten julkisiin palveluihin ja tietokantoihin. Avoimen sovellusrajapinnan kautta ketkä tahansa, niin kansalaiset, yritykset kuin viranomaisetkin, voivat rakentaa julkisia tietoja hyödyntäviä palveluita.
Tuloksena olisi aivan uuden tyyppisiä kansalaislähtöisiä, prosessiorientoituneita palveluita, jotka ylittäisivät perinteiset hallintorajat. Palvelun käyttäjä ei välttämättä edes huomaisi, asioiko hän terveyskeskuksen, sairaanhoitopiirin vai kansaneläkelaitoksen kanssa.
Viranomaisten keräämät tietovarannot ovat Suomessa vajaakäytöllä, sillä niiden käyttö on vaikeaa ja kallista. Sekä muilta viranomaisilta että kaupallisten palveluiden tuottajilta on peritty vähintään aineiston irrottamiskustannukset, mielellään vähän katettakin. Usein hinta on ollut niin korkea, että samat tiedot on kannattanut kerätä itse uudelleen. Viranomaisten päällekkäiseen tietojen keruuseen on tuhlaantunut valtavasti voimavaroja, eikä tietoja hyödyntävää yritystoimintaa ole päässyt syntymään.
Esimerkiksi Yhdysvalloissa julkisten tietojen käytön lähtökohtana on se, että verovaroin tuotetut tietovarannot ovat ilmaiseksi kaikkien, myös yritysten käytettävissä siinä missä muutkin julkiset palvelut. Esimerkiksi julkisten paikka- ja säätietojen ympärille on syntynyt Yhdysvalloissa paljon uusia kaupallisia palveluita.
Julkisten tietojärjestelmien avoimilla sovellusrajapinnoilla päästäisiin eroon myös irrottamiskustannuksista ja maksujen keräämisestä. Näin myös erilaiset avoimet kehityshankkeet ja kansalaisjärjestöt voisivat nykyistä helpommin hyödyntää viranomaisten keräämiä tietoja ja tilastoja.
Avoin pääsy julkisiin tietojärjestelmiin voi vaatia myös avoimuudesta tinkimistä. Ainakin tarvitaan julkista keskustelua siitä, halutaanko nykyisin julkiset tiedot pitää julkisina myös tulevaisuudessa, kun tietojen louhiminen ja yhdisteleminen on yhä helpompaa.
Esimerkiksi verotuspäätökset ovat Suomessa julkisia, jotta kansalaiset voivat arvioida verotuksen lain- ja oikeudenmukaisuutta. Tämä on mahdollistanut esimerkiksi julkkisten verotietojen riepottelun julkisuudessa, mutta miltä tuntuisi ajatus verottajan nettipalvelusta, josta voi parilla klikkauksella hakea kenen tahansa julkiset verotiedot, tulot ja vähennykset?
Myös rangaistukset, esimerkiksi ylinopeussakot, ovat Suomessa julkisia, jotta kansalaiset voivat arvioida oikeusviranomaisten toimien lain- ja oikeudenmukaisuutta. Syyttäjänvirastojen arkistomappien penkominen on kuitenkin niin työlästä, että sitä jaksavat tehdä vain Seiskan ja iltapäivälehtien toimittajat. Mutta entä jos myös syyttäjänvirastojen julkiset asiakirjat julkaistaisiin netissä helppokäyttöisen hakupalvelun kera?
Silloin jokainen saisi itse kokea, miltä tuntuu olla julkisuuden henkilö, jolla on ”suppeampi yksityisyys”. Vastakkain ovat kaksi suomalaisen yhteiskunnan perusarvoa: Läpinäkyvyys ja yksityisyys. Kumpaakaan ei voi nostaa ylitse toisen.
Emme voi piileksiä loputtomiin arkistomappien vaikeakäyttöisyyden suojissa. Hallinnon läpinäkyvyys ja palveluiden kehittäminen edellyttävät julkisten tietokantojen avointa käyttöä. Pelisääntökeskustelulla on jo kiire.
