Vanhaa ja uutta
Vanhaa ja uutta
Digijärjestelmäkameran perustekniikka on perin samanlainen kuin lähes satavuotiaan yksisilmäisen pienpeilikameran.
Olennaisin ero muutamien vuosien takaisiin järjestelmäkameroihin verrattuna on se, että kuvat tallennetaan filmin asemesta kuvailmaisimen kautta kuvamuistiin.
Kehitystä on toki tapahtunut myös muilta osin, mutta tämä olisi tapahtunut siinäkin tapauksessa, että kuvat edelleenkin tallennettaisiin filmille. Esimerkiksi kehittyneitä integroituja piirejä on käytetty laatukameroissa jo muutaman kymmenen vuoden ajan.
Valotukseen, etäisyyden mittaukseen ja moniin muihin seikkoihin liittyvä automatiikka ei sekään ole aivan tuoretta, vaan johdonmukaisen ja jopa vuosikymmeniä kestäneen kehitystyön tulos.
Digijärjestelmäkameran kohdalla viiden viimeisen vuoden kehitys on kuitenkin ollut ratkaisevaa. Suhteellisen lyhyessä ajassa hieman kömpelösti toimivasta, vaatimattomalla kuvailmaisimella varustetusta kalliista laitteesta on tullut arkipäiväinen kuluttajatuote.
Kennolta muistiin
Digitaalisen järjestelmäkameran ytimen muodostaa kuvailmaisin sekä kuvadatan käsittelyyn käytetty, juuri tähän tarkoitukseen kehitetty suoritin.
Kuvailmaisin koostuu miljoonista mikrolinssein varustetuista yksittäisistä kennoista, joiden edessä on joko punainen, vihreä tai sininen värisuodatin. Miljoonien yksittäisten kennojen (pikselien) muodostama komposiittivärikuva tallentuu kuvamuistiin.
Kuvailmaisimia on käytännössä kahta päätyyppiä. Ccd-kennot ovat yleisimpiä, mutta esimerkiksi Canon käyttää monissa kameroissaan cmos-kennoja. Myös Nikon käyttää kalliimpien ammattilaismallien ilmaisimina hieman saman tyyppisiä kennoja kuin Canon.
Kennon tyyppi ei vielä sinällään kerro totuutta kameran kuvanlaadusta. Kummallakin kennotyypillä saadaan aikaan teknisesti korkealaatuisia kuvia. Tosin cmos-kennon eräänä parhaana piirteenä pidetään sen keskimääräistä parempia kohinaominaisuuksia.
Koska nykyisten tavallistenkin järjestelmäkameroiden kuvailmaisinten tarkkuus lähestyy kymmenen megapikselin luokkaa, asettaa tämä suuret vaatimukset kameran suorittimelle. Käsiteltävän informaation määrä on valtava ja kuvainformaation käsittelyn ja muokkauksen ohella suoritin hoitaa myös monia muita kameran toiminnan kannalta keskeisiä mittaus- ja säätötoimia.
Niinpä jokainen valmistaja pyrkii kehittämään tai kehityttämään entistä parempia ja suosituskykyisempiä suorittimia. Ne valmistajat, jotka suunnittelevat ja valmistavat itse suorittimensa, ovat hienoisessa etulyöntiasemassa muihin verrattuna.
Optiikan osuus
Pelkkä kuvailmaisin ja suoritin eivät yksinään luo yhtään ainutta kuvaa. Kuvanmuodostukseen tarvitaan aina objektiivi tai jokin muu optinen järjestelmä.
Digiajan objektiivit joutuvat koville, sillä perinteistä kinofilmiruutua pienikokoisemmat kuvailmaisimet asettavat niiden erottelukyvylle entistä tiukemmat vaatimukset.
Onneksi ajanmukainen optinen valmistustekniikka on tuonut mukanaan jatkuvasti uusia keinoja optisen laadun parantamiseksi ja valmistuskustannusten pitämiseksi kurissa.
Uudet lasilaadut, kehittyneet valmistusmenetelmät, hieno-optiikan keinot sekä muovi- ja lasilinssien yhdistely yhdessä monikalvopäällystysten kanssa, on edesauttanut uuden sukupolven objektiivien synnyttämisessä. Niinpä nykyisten objektiivien hinta-laatusuhdetta voidaan pitää keskimäärin erinomaisena.
On kuitenkin tehtävä selvä ero kuluttajain käyttöön tarkoitettujen ja huippuluokan ammattiobjektiivien välillä. Niillä ei todellisuudessa ole juurikaan muuta yhteistä kuin polttovälin kaltaiset fyysiset perusominaisuudet.
Kolminaisuus kunnossa
Vasta kun nämä kolme keskeistä osatekijää: Kuvailmaisin, suoritin, ja objektiivi ovat laadultaan riittäviä ja vielä toisiinsa sovitettuja, voidaan odottaa kuvien olevan tekniseltä laadultaan moitteettomia.
Kun tähän liitetään oikean valotuksen, valkotasapainon säädön ja kohteen lähestymisen sekä kuvaustilanteen hallintaan liittyvät monet seikat, voidaan vain todeta että kyseessä on aikamoinen tekniikan ja ilmaisun synteesi.
