Mitä pienet edellä
Mitä pienet edellä
Lapset ja nuoret ovat usein ensimmäisinä ottaneet uudet mediat omakseen. Vaikka vanhemmat sukupolvet ovat voineet käyttää uusia medioita, kuten aikoinaan äänilevyjä, vasta lapset ja nuoret ovat luoneet niiden ympärille uutta kulttuuria.
Esimerkiksi kirjallisuuden opiskelijoiden pakkopulliin kuuluva klassikko, Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset toi 1700-luvun lopulla romanttiset viihderomaanit nimenomaan nuorten suosioon. Ja kuten aina, vanhemmat paheksuivat kirjan viihteellisyyttä ja kauhistelivat monien kirjan lukeneiden nuorten miesten tekemiä itsemurhia.
Sähköinen viestintä ja virtuaaliset yhteisöt ovat nykysukupolven mediakulttuuria. Vanhemmat osaavat toki käyttää Jaikua ja vertaisverkkoja, WOWia ja Facebookia, mutta vasta lapset ja nuoret ovat luoneet niiden ympärille uutta sosiaalista kulttuuria.
Siinä missä rock määritteli 1950-luvun ja hippiliike ja poliittinen aktivismi 1960/70-luvut, verkkoviestintä on 2000-luvun nuorisokulttuurin ja sukupolvi-identiteetin ydin. Esimerkiksi tekijänoikeuksien suojaamia sisältöjä jakelevat vertaisverkkoyhteisöt voidaan nähdä myös nuorten digitaalisena kapinana vanhempiensa sukupolven arvoja ja elämäntapaa vastaan.
Helpoin tapa selvittää, miten tietoverkoissa eletään kymmenen vuoden kuluttua, on tämän päivän nuorten verkkokulttuurin seuraaminen. Kun 1980/90-luvuilla tietokonepelien ääressä kasvanut sukupolvi pelaa edelleen 30–40-vuotiaina, nettiyhteisöissä toimivat nuoret ovat netissä myös 2020-luvulla. Silloin he ovat jo työelämässä. He ovat tottuneet luontevaan sähköiseen yhteisöllisyyteen, ja he haluavat tehdä verkkoyhteisöissä myös töitä.
Heille Twitterin ja Messengerin perilliset ovat arkisia työkaluja. Sen sijaan sähköpostia he eivät enää juuri käytä, eivät nyt eivätkä tulevaisuudessa.
Kokemus WOW-klaanin johtamisesta voidaan jo nyt katsoa rekrytoinnissa eduksi, sillä peliyhteisön johtaminen vaatii ja kehittää monia sellaisia taitoja, joita tarvitaan myös virtuaalisten työyhteisöjen johtamisessa.
Vanhempien kannalta tilanne on hankala. Vaikka he osaavatkin käyttää uusia medioita, he eivät tunne niiden varaan syntynyttä nuorisokulttuuria. Neljä viidestä 10-vuotiaasta on netissä, mutta heidän vanhempansa eivät osaa olla heille aikuisia maailmassa, jota he eivät itse ymmärrä. Kuitenkin 90 prosenttia lapsista haluaisi vanhempiensa kontrolloivan netin käyttöään.
Vanhempien osaamisvaje käy hyvin ilmi siitä, keneltä lapset ja nuoret hakevat apua kohdatessaan netissä ongelmia: Eurobarometri-tutkimuksen mukaan keneltä tahansa muulta paitsi omilta vanhemmiltaan.
Vanhempien arvostelukykyyn ei luoteta, sillä kokemus on opettanut, että aikuisten reaktiot lasten netissä kohtaamiin ongelmiin ovat usein nurinkurisia. Kun lapsi joutuu verkossa jonkin väärinkäytöksen kohteeksi, vanhemmat yleensä rankaisevat häntä, uhria, rajoittamalla hänen tietokoneen käyttöään. Aivan kuin lapselta kiellettäisiin polkupyörällä ajaminen, kun joku on varastanut hänen polkupyöränsä.
EU:n tietoyhteiskuntakomissaari Viviane Reding onkin todennut, että lasten asemesta nimenomaan vanhempia tulisi sivistää uusien medioiden riskeistä ja mahdollisuuksista.
Nykyvanhempien tulee osata kieltää lapsiaan paitsi nousemasta vieraaseen autoon myös tapaamasta uusia nettituttavuuksia yksin. Entä kuinka moni on osannut neuvoa lapselleen mitä tehdä, kun nettipelissä ehdotetaan cyberingiä? Nuoret kyllä tietävät, mitä cybering on, mutta läheskään kaikki vanhemmat eivät. Kaikki vanhemmat eivät edes tiedä, mitä heruttaminen tarkoittaa. Jo se, että vanhemmat joskus kysyisivät, onko netissä tapahtunut jotain erikoista, auttaisi paljon.
Lasten ja nuorten sosiaalisista valmiuksista yhä suurempi osa kehittyy nimenomaan sähköisessä vuorovaikutuksessa. Siinä missä työkiireiden uuvuttamien vanhempien kanssa kommunikoidaan muutama minuutti päivässä, kavereiden kanssa viestitään mesessä, kännykällä ja nettiyhteisöissä tuntikaupalla. Heille kehittyykin aivan erilaiset sosiaaliset taidot kuin vanhemmilleen.
Mutta mitä pienet edellä, sitä isot perässä. Kun nettikulttuuri läpäisee kaikki sukupolvet, myös lasten ja nuorten netissä kohtaamat ongelmat tulevat tutuiksi kaikille. Nuorilla on jo kokemusta esimerkiksi siitä, ettei pienessä siiderissä nettiin laitettua herutusvideota saa verkosta pois millään. Pahimmassa tapauksessa se on esitetty Ajankohtaisessa Kakkosessa esimerkkinä nuorison vastuuttomasta nettielämästä.
Identiteettivarkaille nettipeleissä päätyneet pelihahmot ovat opettaneet lapsille tietoturvaa, ja stalkkaajat varomaan henkilötietojen levittämistä verkossa. Nettikeskusteluissa on opittu varomaan muiden tunteita, eikä ihan mitä tahansa nettikirjoitus enää kelpaa lähteeksi ilmastonmuutosta käsittelevään koulutehtävään.
Mitenhän meidät vanhemmat saisi oppimaan samat taidot?
