Pahempaa kuin kuolema
Pahempaa kuin kuolema
On täyttä hurskastelua väittää, että kännykän voi muka sulkea. Ei sitä voi. Kyse on paljon isommista asioista kuin on/off-nappulan käyttämisestä. Kyse on elämästä ja kuolemasta.
Perhe hankki mummolle kännykän. Aiemmin oli ollut tapana, että joku lapsista soittaa mummolle suunnilleen kerran päivässä lankapuhelimeen. Jollei mummo heti vastannut, kukaan ei yleensä huolestunut pitkään aikaan: mummohan saattoi olla pihatöissä, kaupassa, kirkkokuorossa (yksikään lapsista ei koskaan muistanut, minä iltana harkat olivat) tai jossain kyläilemässä.
Toisin on nyt. Mummo voi yhtä hyvin kuin ennenkin, mutta lapset ovat huolissaan koko ajan ja soittelevat hädissään toisilleen. Mummo ei vastaa! Soitin kymmenen minuutin aikana kolme kertaa, mutta ei vastannut! Etkä sinäkään ole saanut häneen yhteyttä kolmeen tuntiin! Pitääkö sinne lähettää ambulanssi?
Lapset kertaavat puhelimessa toisilleen mummon aikaisempia syntejä ja laiminlyöntejä. Viime kuussa mummo oli unohtanut ladata akun, ja puhelin vaikeni moneksi tunniksi kun hän oli seurakunnan bussiretkellä läheisessä kaupungissa. Viime viikolla hän oli pannut puhelimen konsertin ajaksi äänettömälle ja unohtanut sen niin.
Ja eilen – eilen mummo oli vain sulkenut puhelimen, koska siihen oli soitellut joku mielipidetiedustelun tekijä juuri kun mummo oli menossa saunaan.
Raati on yksimielinen: Puhelinta ei saa sulkea! Ei, vaikka mikä olisi. Jos puhelin on kiinni, sen omistaja tulkitaan ennen pitkää kuolleeksi.
Sama koskee nuorempiakin, ja erityisesti heitä. Ystäväni, teini-ikäisten äiti, ihmettelee öisessä talossa raikuvia piippauksia. Perheen nuorten kännyköitä ei kuulemma voi sulkea tai hiljentää ainakaan ennen puolta yötä, koska muutoin kaverit huolestuvat. Nuori on vaarassa syrjäytyä kaveripiiristä ilmeisesti ikiajoiksi, ellei hän herää vielä iltayön unenkin keskeltä vastaamaan, kun Jenni tai Aliisa tekstaa.
Täältä tullaan elämä! Ei haittaa, jos pari kampakeraamisen kauden fossiilia herää piippauksiin makuuhuoneessa ja ärisee aamiaisella jotain ”yöunen merkityksestä kasvavan nuoren kehitykselle”.
Työelämässä puhelin ei voi olla kiinni montakaan hetkeä ennen kuin ihmisyhteisö havahtuu yhden jäsenensä poissaoloon. ”Hei, mä tulin vaan kattoon mikä sulla on tilanne, kun et vastaa puhelimeen – että onksse jääny palaverin jäljiltä vahingossa kiinni tai jotain”, ovella roikkuva kaveri selostaa. Palaverin päättymisestä on kieltämättä kulunut jo kahdeksan minuuttia.
Ne, joille herkeämätön elävältä vaikuttaminen on kaikkein tärkeintä, eivät suljekaan puhelimiaan koskaan. Keskiverron työpalaverin aikana he ehtivät vastata neljä viisi kertaa ”sori mä oon palaverissa, soitan kohta” supatellen kännyköihinsä niin, ettei kukaan muka kuule. Tietysti kaikki kuulevat, mutta monet ymmärtävät: Kaveri vastaa, koska hänen on pakko; ei tuo niin hauskaa näytä olevan. Ja sillähän on sitä paitsi – varmojen tietolähteiden mukaan – tosi mustasukkainen vaimo!
Jos onnistuu löytämään jostain katvealueen ja oleskelemaan siellä hetken kaikessa rauhassa niin, että soittajat saavat tiedon ”numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä”, selitysvelvollisuus odottaa heti, kun katvealueelta joutuu takaisin sivistyksen pariin. Oletko ollut jossain mökillä? Missä se mökki on? Ai kun kummallista, kyllähän nykyään pitäisi olla kenttää joka puolella. Minkä operaattorin liittymä sulla on? Ootko ajatellut vaihtaa? Kuule, veljenpoika kauppaa liittymiä verkostomarkkinoinnilla, olisitko kiinnostunut?
Tai jos et ollut mökillä, olit varmaan hetkellisesti kuollut. Ylösnousemus onnistuu onneksi on-näppäimellä.
